Historia ”on poliittisesti eksakti tiede”, mietelausui Paavo Haavikko vuosikymmen sitten. Historian enemmän tai vähemmän eksakti poliittinen käyttö ja väärinkäyttö on tuttua poliittisen historian puolella − siitä keskusteltiin viime kuussa Helsingissä Historioitsijat ilman rajoja -verkoston konferenssissa. Taloushistoria on saanut olla tässä suhteessa rauhassa, mutta nyt liikenne- ja viestintäministeri Anne Berner (kesk) on tuonut taloushistoriankin teemoja päivänpoliittiseen hyötykäyttöön. ”Tarvitsemme paluuta pian 100-vuotiaan Suomen syntymisen aikaan, jolloin työn ja pääoman välillä oli liitto”, kirjoitti Berner blogissaan (9.4.). Ja hän viittasi sadan vuoden takaisiin oloihin uudestaan Radio Helsingin haastattelussa (19.4) todetessaan että Suomen itsenäistymisen aikaan ”maanviljelijät olivat torppareita”. Tästä Berner loikkasi nykyhetkeen ja kertoi, että tämän päivän Suomessa ”yrittäjät ovat torppareita”, joille ei anneta tilaa omistajuuteen. ”Ja oikeastaan, niin hullulta kuin se tuntuu”, Berner huipensi, ”niin sieltä vanhoista juurista ja ajattelusta pitäisi pystyä kantamaan se tarina siihen tämän päivän omistajuuteen”.

Totta tosiaan, hieman hullulta se tuntuukin − tai vähintäänkin hämmentävältä, jos lähdetään siitä, että menneisyyttä koskevien lausumien pitäisi olla joten kuten paikkansapitäviä. Suomalaiset maaviljelijät olivat sata vuotta sitten ensisijaisesti itsenäisiä talollisia: itsenäisiä tiloja oli noin kaksi kertaa niin paljon kuin torppia. Tämän voi tarkistaa vaikkapa Matti Peltosen toimittamasta Suomen maatalouden historia -teoksen 2. osasta, joka auttaa muutenkin asettamaan torpparikysymyksen historialliseen yhteyteensä. Peltonen muistuttaa teoksessa siitä, että torppareita pitävien maanomistajien pääosa oli tavallisia talollisia. Kysymys (maan)omistajuudesta halkoi siiis maanviljelijäväestöä ja asetti itsenäiset talolliset ja torpparit vastakkain. Torpparikysymyksen ratkaisua pakkoluovutusmenettelyineen vuonna 1918, josta Teppo Vihola kirjoittaa samassa teoksessa, voi puolestaan pitää jopa omistusoikeuden loukkauksena.¹  On vaikea ymmärtää, missä mielessä nykypäivän yrittäjät muistuttavat 1900-luvun alun torppareita. Jos yrittäjät ovat ”vuokraviljelijöitä”, ketkä ovat ”maanomistajia”? Keneltä pitäisi pakkoluovuttaa ja mitä? Epäselväksi jää myös se, mihin Berner oikein viittaa puhuessaan itsenäisen Suomen syntyaikoina vallinneesta työn ja pääoman liitosta. Kovin erikoisia ilmenemismuotoja tuo liitto sai vaikkapa vuosina 1917−1918.

Entä uusin työn ja pääoman liittokirja eli eilen (14.6.) solmittu kilpailukykysopimus: millaiseen historialliseen pohdintaan se antaa aihetta? Voidaan tietenkin kysyä, kuten toimittaja Heikki Peltonen kaksi viikkoa sitten Yle Radion 1:n Ajankohtaisessa Ykkösessä, että eikö tämä ole ”ihan puhdasta vanhaa tulopolitiikkaa” viitaten sopimuksen kolmikantaiseen valmisteluun. Vastasin uutta olevan ainakin sen, että tällä kertaa kyse onkin negatiivisista palkankorotuksista − ne vain toteutettiin lisäämällä vuosityöaikaa 24 tunnilla.

Tässä voi jo kuulla siitä kuuluisaa historian siipien havinaa, sillä tähän asti vuosityöaika on vain lyhentynyt. Vuonna 1917 ammattiyhdistysliike sai lakkojen voimalla ajetuksi läpi kahdeksan tunnin työajan, joka vahvistettiin marraskuussa annetulla lailla. Ja kuinka ollakaan Metalliliitto, jonka valtuuston äänestyspäätös varmisti kilpailukykysopimuksen läpimenon, sai sata vuotta sitten, keväällä 1917, ensimmäisenä ammattiliittona aikaan sopimuksen työpäivän lyhentämisestä kahdeksaan tuntiin. Tuonkin jälkeen vuosityöaika on lyhentynyt merkittävästi 1980-luvulle asti, kuten alla oleva kuvio teollisuuden vuosityöajan muutoksesta osoittaa (lähde: Elinkeinoelämän keskusliitto). Historian pitkässä perspektiivissä 24 tunnin lisäys on vähän, mutta ainakin symbolisesti merkittävän siitä tekee etumerkin muutos. Alla olevassa kuviossa olen rohjennut veikata, että ratkaisu jää lajissaan ainoaksi tällä vuosikymmnellä − siis ainoaksi keskitetysti sovituksi vuosityöajan pidennykseksi.

On ehkä  ryppyotsaista ottaa ministerin taloushistorialliset viittaukset tosissaan. Kenties niille ei ole syytä antaa suurempaa arvoa kuin juhlapuheen Snellman-sitaatille. Eihän tosiasioilla ole suurta väliä, jos historiallinen ”tarina” vain höystää poliittista puhetta − vähän samaan tapaan kuin urheilutoimittajien ”huikeat tarinat”. Ehkä sellainen on jo sepittymässä kilpailukykysopimuksestakin.

1.Kaiken kukkuraksi vuokra-alueiden lunastushinta määriteltiin vuoden 1914 hintatason mukaan, koska aikalaiset luulivat, että hintojen nousun oli sota-ajan poikkeusilmiö ja että hinnat laskisivat vanhalle tasolleen kultakantaan palattaessa. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan hintatason nousu, noin kymmenkertaistuminen, jäi pysyväksi. Hyödyn siitä saivat torpparit, jotka siis saivat lunastaa vuokramaansa käypää arvoa alempaan hintaan. Tappion kärsivät itsenäistyvien vuokra-alueiden entiset omistajat.↵

Mitähän Napoleon ajattelisi tästä? Brexitistä nimittäin. Reilut kaksisataa vuotta sitten korsikalainen yritti eristää Britannian muusta Euroopasta eli toteuttaa mannermaansulkemukseksi kutsutun kauppasaarron. Nyt nämä myöhempien aikojen brittinapoleonit tekevät sen itse! Eivät sentään toteuta Britanniansulkemusta mutta hankaloittavat kuitenkin kanssakäymistä muun Euroopan kanssa, mikä kaiken järjen mukaan heikentää Britannian pidemmän aikavälin talouskasvua. Rinnastus tottakai ontuu. Brexit, jos se toteutuu, ei tietenkään ole vaikutuksiltaan Napoleonin mannermaansulkemuksen veroinen. Yhteistä saattaa olla se, että vaikutukset Britannian talouteen ovat tälläkin kertaa vähäisemmät, kuin operaation laajemmat seuraukset.

Rinnastus ontuu varsinkin Suomen osalta. Napoleonin operaatiohan johti − ei enempään eikä vähempään kuin Suomen syntyyn. Napoleon painosti Venäjän keisarin Aleksanterin I:n kesällä 1807 Tilsitissä mukaan saartorintamaan. Venäjän tehtäväksi jäi pakottaa Ruotsi mukaan Britannian vastaiseen liittoumaan. Kun diplomatia ei tehonnut, Venäjä aloitti sodan, valloitti Suomen ja tuli luoneeksi sen alueellisen kokonaisuuden, josta kasvoi Suomien valtio. Vaikka Britannia lähtisikin Euroopan unionista, sen suora vaikutus Suomen kansainvälinen asemaan jäisi vähäiseksi, mutta tietenkin vaikutukset mutkan kautta − unioniin ja maailmpaan laajemmin − tuntuisivat meilläkin.

Entä Brexitin taloudelliset vaikutukset Suomelle? Onhan Britannialla ollut erittäin merkittävä asema maamme taloudellisessa kehityksessä. 1800-luvun puolivälistä lähtien nimenomaan vienti Britanniaan kytki Suomea läntiseen maailmantalouteen ja vauhditti talouskasvua. Maailmansotien välisenä aikana, kun Venäjän markkinat oli menetetty, Britannia oli täysin hallitseva vientikohde. Ja toisen maailmansodan jälkeen oli paluu Britannian markkinoille tärkeä läntisten taloussiteiden uudelleenluonnissa. Mutta tämä kaikki alkaa olla pelkkää taloushistoriaa: Britannian osuus Suomen viennistä on toisen maailmansodan jälkeen melko tasaisesti laskenut, kuten alla oleva kuvio osoittaa. Osuus tavaraviennistä on nykyään 5 prosentin tuntumassa.

Kun mukaan lasketaan palvelujen vienti, nousee Britannia viidenneksi tärkeimmäksi vientikohteeksi (ks. kuvio alla). Viennin ykkösmaan Saksan osuus maamme kokonaisviennistä oli viime vuonna yli kaksinkertainen, 12 prosenttia. Myös Ruotsiin ja Yhdysvaltoihin vietiin tavaroita ja palveluja selvästi enemmän kuin Britanniaan, joten periaatteessa kruunun ja dollarin eurokurssit ovat Suomen viennin kannalta tärkeämmät kuin punnan eurokurssi, joka on tällä hetkellä samalla tasolla kuin kaksi vuotta sitten − ei järin dramaattinen muutos. Kruunun ja dollarin kurssit suhteessa euroon taas ovat vaihdelleet viimeiset puolitoistavuotta vallinneen tason ympärillä, joten kaiken kaikkiaan Brexit-äänestyksen vaikutukset valuuttakursseihin ovat jääneet melko vähäisiksi.

Valtionlainamarkkinoilla Brexit-efekti on sen sijaan ollut selvä. Taloudellisesti epävarmoina aikoina sijoittajat ovat tuoneet rahojaan turvasatamiin: vakaiden valtioiden velkapapereihin. Saksan valtion kymmenvuotisten joukkolainojen jälkimarkkinakorko on painunut selvästi negatiiviseksi ja hipoo jo −0,2 prosenttia. Myös Suomen valtionlainojen korot kääntyivät selkeään laskuun, kuten alla olevasta kuvioista voi huomata. Viiden vuoden lainojen korko on jo 0,5 prosenttia pakkasen puolella. Kymmenvuotisten lainojen korko on vielä hieman plussalla (0,11 % 5.7.), mutta jos laskeva suunta jatkuu, on vain ajan kysymys, kun kymmenvuotistenkin lainojen korot painuvat negatiivisiksi. Se olisi historiallista se.

Tuore valtiovarainministeri Petteri Orpo (kok) esitteli viime keskiviikkona (10.8.) valtion ensi vuoden talousarvion valmistelua. Hän joutui toteamaan, että ”valitettavasti mollivoittoisissa sävyissä lähdetään”. Orpo myönsi nöyrästi, että ”talouskehitys ja ennen kaikkea työllisyyskehitys ei ole sen mukaista, minkä varaan hallitusohjelman talouskokonaisuus on rakennettu”. Näin hän otti ainakin tyylillistä etäisyyttä edeltäjäänsä Alexander Stubbiin, joka reilu vuosi sitten hallitusneuvottelujen aikaan kehui talouden ”tilannekuvan” muodostamisen nopeutta (74 min). Vaikka budjetin valmistelusta vastaavan valtiovarainministeriön virkamieskunnan veisaama talouspoliittinen sävelmä saattaa monen moneen korvaan kuulostaa valtakunnan Viralliselta mollillta (VM), on ministeriö ollut viimeisen vuosikymmenen talousennusteissaan yleensä duurivoittoinen − ja siksi väärässä.

Budjettiesityksen valmistelun yhteydessä valtiovarainministeriö laatii taloudellisen katsauksen, jonka talousennusteeseen talousarvioesitys nojaa. Siinä vaiheessa on tieto edellisen vuoden kokonaistuotannosta (BKT) vasta alustava; kuluvan vuoden BKT on jo ennuste. Alla oleva kuvio kertoo, millaiseksi VM on syysennusteessaan arvionut talouden tulevan kehityksen, ja mikä on ollut kokonaistuotannon (BKT) todellinen kehitys.¹ Kuvio kertoo, että VM:n ennustajat ovat olleet yleensä selvästi liian optimistisia. Kulman takana odottava kasvu on vuosi vuodelta karannut seuraavan kulman taaksen.

Kumuloituneen ennustevirheen suhteellinen suuruus käy selvemmin ilmi alla olevasta kuviosta.² Syksyn 2008 ennuste osui eniten harhaan maalista. Koko maailman yllättäneen finanssikriisin vaikutuksia ei syyskuussa 2008 pystytty arvaamaan − ei Suomessa muttei muuallakaan. Mutta  myös syksyllä 2011 arvioitiin taloudellinen tulevaisuus paljon valoisammaksi kuin se muodostui; samansuuntainen oli arviovirhe Suomen rajojen ulkopuolellakin. Sittemmin ennustevirhe on pienentynyt, mutta edelleen etenkin kahden vuoden päähän ulottuvat kasvuarviot (oranssi pylväs) ovat ampuneet reilusti yli. Taloudellinen kehitys on siis ollut finanssikriisin jälkeen mollivoittoisempaa kuin VM on ennustanut, eikä syy varmaankaan ole ennustajien ammattitaidottomuus tai sairaalloinen optimismi vaan maailman talouskehityksen yllätyksellisyys.

Suomen BKT:n määrä oli viime vuonna 5,7 prosenttia vuoden 2008 huipputason alapuolella eli suurin piirtein samoisa luvuissa kuin vuonna 2006. Henkeä kohden laskettu BKT puolestaan oli vuoden 2005 tasolla ja 8,6 prosenttia vuoden 2008 lukemaa alhaisempi. Kasvun puute on siis Suomen(kin) talouden ongelma ylitse muiden. Vaan mistä ratkaisu? Taloudellinen kasvu syntyy tuotantopanoksia lisäämällä ja tuottavuutta kasvattamalla eli työpanokseen pelkistettynä: BKT = työpanos x työn tuottavuus. Talouden rakennemuutos eli lähinnä Nokian murros on alentanut keskimääräistä työn tuottavuutta, jonka kasvuvauhti on ollut globaalistikin laskussa. Hallitus ei voi lyhyellä ja ehkei keskipitkälläkään aikavälillä vaikuttaa tuottavuuden kehitykseen, joten ei ihme, että työpanoksen lisääminen on keskeinen tavoite Sipilän hallituksen ohjelmassa − kuten se on ollut niin monen edellisenkin hallituksen ohjelmassa.

Sipilän hallitus on muotoillut työpanoksen kasvattamistavoitteensa niin, että maaliksi on asetettu työllisyysasteen nostaminen 72 prosenttiin ja työllisten määrän kasvattaminen 110 000 henkilöllä. Tämän tavoitteen keskeisyyttä korosti VM:n korkein virkamies, valtiosihteeri Martti Hetemäki Helsingin Sanomissa (10.8.) osittain tutuin äänenpainoin mutta osittain hieman tavallista kärjekkäämmin. ”Tilanne on paljon pahempi kuin yleisesti ajatellaan”, hän lausui: ”Meillä on pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta, sen etuudet ja palvelut, mutta työllisyysaste on eteläeurooppalainen”. Kovahko väite, etenkin kun Hetemäki lisäsi, että työllisyysasteen nostamiseksi on hyväksyttävä palkkaerojen kasvu.

Työllisyysaste mittaa työllisten määrää suhteessa työikäiseen väestöön, jonka ajatellaan vastaavan työvoiman potentiaalista maksimia. On huomattava, että työllisiksi lasketaan työssä olevat viikottaisesta työajasta riippumatta. Tämän vuoksi osa-aikatyötä tekevien suhteellinen osuus on syytä muistaa työllisyysastevertailuissa. Markus Jäntti kiinnitti tähän huomiota (Helsingin Sanomat 12.8.) ja arveli, että yksi syy Ruotsin korkeampaan työllisyysasteeseen on se, että Ruotsissa tehdään paljon osa-aikatyötä. Osa-aikaisuuden aiheuttama vertailuongelma voidaan sivuuttaa suhteuttamalla kansantalouden kokonaistyöpanos tehtyinä työtunteina työikäiseen väestöön. Suhdeluku mittaa siis sitä, kuinka paljon työvoimapotentiaalista (=työikäiset) on puristettu työpanosta.

Vertailun tulos ei vastaa stereotyyppistä kuvaa laiskoista eteläeurooppalaisista ja työteliäistä pohjoiseurooppalaisista. Eikä Suomi ole Pohjolan laiska mies, sillä sekä Norjassa että Tanskasssa tehdään työikäistä kohden vähemmän työtunteja. Ruotsi on kyllä tälläkin suhdeluvulla mitattuna Suomea työteliäämpi: vuonna 2015 työtunteja työikäistä kohden kertyi Ruotsissa reilut 6 prosenttia enemmän kuin Suomessa. Saksasta ei sen sijaan kannatta ottaa mallia ainakaan tason suhteen. Yhdysvaltain käyrä puolestaan kertoo, miksi monien ekonomistien mielestä ei pidä tuijottaa liikaa alhaiseen työttömyysasteeseen (4,9 % viime kuussa), kun työllisyysaste on vielä paljon kriisiä edeltävää tasoa alhaisempi.

Hetemäki esittää VM-kolumnissaan (12.8.), että ”Suomen muita Pohjoismaita huomattavasti matalampi työllisyysaste on iso ongelma sosiaalisesti ja taloudellisesti”. Työllisyysasteen nostaminen onkin tavoiteltavaa − jo sosiaalisistakin syistä −, mutta ahtaasti työpanoksen (työtunnit/työikäiset) näkökulmasta tarkasteltuna Suomi ei siis ole pohjoismaisen lauman musta lammas vaan Ruotsin jälkeen selvä kakkonen. Jos halutaan ottaa oppia muista Pohjoismaista, kannattaa täsmentää, halutaanko vain nostaa työllisyysastetta vaikkapa osa-aikatyöllisyyttä lisääämällä vai kasvattaa työpanosta kokonaisuudessaan ja sitä kautta kansantalouden kakkua. Sitä, mikä rooli tuloeroilla on työllisyysasteen kehityksessä, on Markus Jäntti tarkastellut VATT-kolumnissaan.(12.8.). Hän ei löydä ”vahvoja syitä uskoa palkkaerojen kasvun selittävän työllisyysasteen muutoksia”.³

Talouskasvun puute on kasvattanut valtiontalouden alijäämää ja valtionvelkaa. Talousarvioesityksen mukaan ensi vuonna otetaan lisää velkaa liki 6 miljardia. Velka suhteessa kansantuotteeseen jatkaa vuonna 2009 alkanutta nousuaan. Mutta tästä mollivoittoisesta kehityksestä löytyy sentään duurisävyäkin. Samaan aikaan kun valtionvelan suhde kansantuotteeseen on noussut − se ylittää 50 prosentin rajan viimeistään ensi vuonna −, on korkomenorasitus tasaisesti pienentynyt, koska Suomen(kin) valtionvelan korot ovat alentuneet. Velanhoito on siis paljon kevyempää kuin 1990-luvun laman jälkeen. Suomen valtionvelka käy kaupaksi, kymmenvuotisen lainan jälkimarkkinakorko on melkein nollassa ja viisivuotisen lainan korko jo negatiivinen. Euroalueella tällä hetkellä vain Saksan ja Alankomaiden valtionvelan korko on alhaisempi.

1. VM on arvioinut itse kokonaistaloudellisen ennusteensa osuvuutta ennustepoikkeamaraportissa, jossa kasvuennusteiden osuvuutta verrataan vuositasolla. Itse olen kytkenyt VM:n ennustamat kasvuprosentit aina varhaisimpaan ennusteessa ilmoitettuun BKT-lukuun.↵
2. Laskemaani ennustepoikkeamaan vaikuttaa useamman vuoden ennustevirheiden kumuloituminen. Siksi yllä olevan poikkeamakuvion prosentit ovat suuremmat kuin VM:n raportissa; niihin vaikuttaa siis varsinaisen ennustevirheen lisäksi pohjatilastojen tarkentuminen.↵
3. Jos tuloeroja mitataan vuosituloilla, voi tuloerojen kasvu liittyä työllisyysasteen nousuun, jos osa-aikaisten osuus työvoimasta kasvaa. Ajatellaan lähtötilannetta, jossa työllisyysaste on 70 prosenttia ja kaikki tekevät täyden vuoden kokopäivätöitä samalla tuntipalkalla, joten tulonjako on täysin tasainen. Kuvitellaan, että tilanne muuttuisi niin, että kokoaikaisten osuus suhteessa työikäisiin alentuisi 60 prosenttiin, mutta puolta työpäivää tekeviä olisi nyt 20 prosenttia työikäisistä tuntipalkan pysyessä kaikilla ennallaan. Työllisyysaste olisi noussut 80 prosenttiin, tuloerot (vuosiansioilla mitattuna) olisivat kasvaneet, mutta kansantalouden kokonaistyöpanos (tunteina) olisi säilynyt ennallaan.↵

Muista Pohjoismaista on haettu esimerkkiä viimeaikaisessa talouspoliittisessa keskustelussa, kun on etsitty ratkaisuja Suomen talouden pulmiin. On tietenkin fiksua ottaa opiksi sekä toisten maiden viisaista ratkaisuista että virheistä. Hankalaksi matkimisen tai virheiden välttämisen tekee se, että taloudessa melkein kaikki rippuu melkein kaikesta ja että lähestulkoon kaikki taloudelliset mittarit ovat kovin suhteellisia. Tämä pätee myös mallin ottamiseen muista Pohjoismaista. Ruotsia voisi pitää varoittavana esimerkkinä vaikkapa holtittomasta velkaantumisesta, koska siellä kotitalouksilla on velkaa 1,8-kertaisesti vuotuisten käytettävissä olevien tulojen summa. Suomessa koittalouksien velkataakka oli vain 1,2-kertainen tuloihin verrattuna. Mutta kun ruotsalaisilla kotitalouksilla on suuremman velkasumman vastapainona myös enemmän varallisuutta (nettovarallisuus/tulot 2013: Ruotsi 5,2, Suomi 3,4), eivät kotitaloudet ole nettovarallisuuteen suhteutettuna Ruotsissa sen velkaantuneempia kuin Suomessa.¹

Ruotsiinhan olemme tottuneet kotomaatamme vertaamaan. Toisen maailmansodan jälkeen vertailun tulos on on ollut talouskasvun mittareita käytettäessä Suomen kannalta ilahduttava − olemme saavuttaneet länsinaapuria (kuvio alla sekä aiempi merkintäni) −, mutta vimeisen vuosikymmenen saldo on ankea. Henkeä kohden lasketun bruttokansantuotteen (BKT) määrällä mitattuna Ruotsi on voittanut 10−0: siellä BKT/väestö oli vuonna 2015 9,6 prosenttia suurempi kuin vuonna 2005, kun taas Suomessa se oli viime vuonna 0,5 prosenttia pienempi kuin vuonna 2005. Eikä siinä kylliksi. Kun Ruotsin väestö kasvoi liki 4 prosenttiyksikköä enemmän kuin Suomessa, on Ruotsin vuosien 2005−2015 kasvuetumatka BKT:n kokonaisuudella mitattuna vielä suurempi, liki 14 prosenttiyksikköä.

Mikä selittää Suomen talouskasvun heikkouden viimeisen vuosikymmenen aikana Ruotsiin verrattuna? Syitä voi lähteä etsimään pilkkomalla talouskasvu (BKT/väestö) viiden tekijän tuloksi:

Toisin sanoen henkeä kohden lasketun kansantuotteen kasvuun vaikuttaa työikäisten osuus väestöstä, työvoimaan osallistumisen aste, työllisten määrä suhteessa työvoimaan (työlliset + työttömät), työtuntien määrä työllistä kohden sekä tuottavuus eli tuotannon määrä työtuntia kohden. Alla oleva kuvio kertoo, miten kukin viidestä tekijästä on muuttunut vuosina 2006−2015 suhteessa vuoteen 2005.²

Pylväät osoittavat, että työttömyyden − tai tässä kääntäen: työllisyyden (vaaleanvihreä palkki) − vaikutus talouskasvuun on ollut vuoteen 2005 verrattuna negatiivinen oikeastaan vasta viime vuonna. Työikäisten suhteellisen osuuden supistuminen (harmaa palkki) on syönyt tasaisesti talouskasvua, mutta mielenkiintoisesti työvoimaan osallistumisen (sininen palkki) kasvun positiivinen vaikutus on ollut suurin piirtein saman suuruinen (ja vuotta 2015 tarkastellen täysin sama). Keskimääräisen tuottavuuden romahdus on talouskiriisin keskeinen tekijä, vaikka viime vuonna oltiinkin jo 3,5 prosenttia vuoden 2005 tason paremmalla puolella. Väestön ikääntymisen ohella toinen kokonaistuotantoa supistanut tekijä on työtuntien määärän vähentyminen (siis työllistä kohden): sen negatiivinen vaikutus kokonaistuotantoon oli 3,3 prosenttiyksikköä vuonna 2015.

Entä mistä Ruotsin parempi suoritus johtuu? Viime vuotta lukuun ottamatta ei paremmasta työllisyyskehityksestä (ks. työlliset/työvoima alla olevassa kuviossa). Väestön ikääntyminen on hidastanut  kasvua jo Ruotsissakin mutta kuitenkin vähemmän kuin Suomessa. On kenties yllättävää, että työvoimaan osallistumisen muutoksen (sininen palkki) positiivinen vaikutus on ollut Suomessa aavistuksen verran suurempi kuin Ruotsissa. Tuottavuus (BKT/työtunnit) on kehittynyt Ruotsissa suostuisammin kuin Suomessa etenkin parina viime vuotena. Työtuntien määrä työllistä kohden on Ruotsissa vauhdittanut hiukan kasvua − toisin kuin Suomessa, jossa työpanos työllistä kohden on jatkanut hidasta supistumista. Työtuntien osalta suurin ero maiden välillä ajoittu vuosiin 2009 ja 2010, joten tuntuisi luontevalta ajatella, että sitä selittää Ruotsin kruunun devalvoitumisen (merkintäni siitä) aiheuttama kustannuskilpailukyvyn kohentuminen Ruotsissa. Eli muutos johtuisi työvoiman kysynnästä eikä tarjonnasta, koska työvoimaan osallistumisen muutoksessa ei ole maiden välillä eroja.

Kaikki edellä sanottu on suhteellista. Yllä olevat kuviot kertovat vain muutoksesta suhteessa vuoteen 2005. Niistä eivät käy ilmi Suomen ja Ruotsin tasoerot kyseisten muuttujien osalta; ne on esitetty vuosien 2014 ja 2015 keskiarvona alla olevassa kuviossa. Se paljastaa, että työtuntien määrä työllistä kohden on edelleen hiukan suurempi Suomessa, vaikka ero siis kaventui. Väestön ikääntymisestä huolimatta, suhdeluku työikäiset/väestö on Suomessa hiuksenhienosti suurempi kuin Ruotsissa, mutta kymmenen vuoden päästä tilanne on jo toinen. Kolmen muun kasvutekijän osalta Suomi sen sijaan on jo nyt Ruotsia jäljessä. Työlliset/työvoima mittarin osalta ero ei ole suuri, mutta työvoimaan osallistumisessa ja tuottavuudessa ero on huomattava: Suomi on kummallakin mittarilla noin 6 prosenttia Ruotsin alapuolella.

Ikävä kyllä kasvutekijöiden erot kertautuvat. Henkeä kohden lasketun BKT:n (ostovoimapariteetin, PPP, mukaan) eroa ei lasketa kasvutekijöiden keskiarvona vaan tulona. Toisin sanoen Suomen BKT/asukas suhteessa Ruotsiin (=100) saadan kertolaskulla: 1,017 x 1,006 x 0,986 x 0,941 x 0,937 x 100 = 89,0. Tällä tasollla oltiin viimeksi kaksi vuosikymmentä sitten (1997). Työikäisten väestön väheneminen painaa seuraavan kymmenen vuoden aikana Suomen BKT:n asukasta kohden 85 prosenttiin Ruotsin tasosta, jos muut kasvun tekijät pysyvät ennallaan: näin palattaisiin 1990-luvun alun laman lukemiin.

Opettaako Ruotsi, mistä kasvu syntyy? Yllä esitetty kasvutekijähajotelma on puhtaan matemaattinen; se ei paljasta niitä taloudellisia, sosiaalisia, poliittisia ja historiallisia mekanismeja, jotka ovat aiheuttaneet erot kussakin kasvun osatekijässä Suomen ja Ruotsin välillä. Selvää kuitenkin on, että suurin kuilu ja samalla suurin kiinniottopotentiaali on työvoimaan osallistumisessa ja tuottavuudessa. Jos työttömyysaste (edellä kääntäen: työlliset/työvoima-aste) ei ole suuri erottava tekijä, ei työttömien työllistymiskannusteiden säätämisellä voida kuroa kiinni Ruotsin kasvuetumatkaa. Tärkeämpää olisi panostaa ratkaisuihin, joilla työvoimaan osallistumista kasvatetaan. Tämä Suomen talouden pulma näyttäisi siis olevan ennemminkin rakenteellinen kuin suhdanneluontoinen, sillä vuosien 2005 ja 2015 välisessä suhteellisessa muutoksessahan ei Suomen ja Ruotsin välillä ollut eroa. Hallituksen työllisyystavoitteen mittari on työlliset/työikäiset, joka siis on kahden edellä esitetyn kasvutekijän (työvoima/työikäiset ja työlliset/työvoima) tulo. Tällä mittarilla Suomi/Ruotsi-suhteeksi vuosina 2014−2015 tulee 92,9 (Ruotsi=100); jos taas verrataan kansantaloudessa tehtyjen työtuntien määrää suhteessa työikäisiin (vrt. aiempi merkintäni), tulee Suomi/Ruotsi-suhteeksi 94,4. Suomen Ruotsia vähäisemmän työvoimaan osallistumisen vaikutus työllisyysaste-eroon on yli neljä kertaa niin suuri kuin korkeamman työttömyysasteen vaikutus. Suoraviivaisesti laskien kasvusta huolta kantavien talouspoliitikkojen kannattaisi siis uhrata nelinkertaisesti ponnistuksia työvoimaan osallistumisen asteen kohottamiseksi kuin työttömyysturvasäädösten korjailuun. Mitä taas tulee tuottavuuden kasvattamiseen, ei halpatyö (= alhainen BKT/työtunti) tietenkään ole ratkaisu.

Taloudellinen kasvu on talouspolitiikan keskeinen tavoite muttei ainoa, eikä kilpailu Ruotsin kanssa ole päämäärä sinänsä. Vaikka ei olekaan realistista olettaa, että työttömyyden vähentämisellä kurotaan merkittävästi kiinni Ruotsin repäisemää etumatkaa, on työttömyyden alentaminen tietenkin äärimmäisen tärkeää − ennen kaikkea työttömien itsensä takia mutta myös julkisen talouden taspainottamiseksi. Ja vaikka alhaisen tuottavuuden työpaikkojen synty ei nostakaan keskimääräistä tuottavuutta, kasvattaa se tottakai kokonaistuotantoa, jos työpanos kokonaisuudessaan kasvaa.

Finanssipolitiikalla on ollut oma vaikutuksensa Ruotsin ja Suomen toisistaan poikkeaviin kasvu-uriin. Hannu Tannisen ja Matti Tuomalan mukaan Ruotsin finanssipolitiikka on ollut vuodesta 2013 lähtien selvästi elvyttävää mutta Suomessa kiristävää, mikä selittää Ruotsin nopeampaa, joskin historiallisessa katsannossa hidasta, toipumista. Finanssipolitiikka on Bengt Holmströmin, Sixten Korkmanin ja Vesa Vihriälän valtiovarainministeriölle laatiman Talouspolitiikan suunta -muistion mukaan ”lievästi kiristävää” tänä vuonna ja ”jotakuinkin neutraalia” ensi vuonna. Tätä linjaa kolmikko pitää järkevänä kompromissina finanssipolitiikan lyhyen ja ja pitkän aikavälin tavoitteiden välillä − siis kun punnitaan vaikutuksia kotimaisen kysyntään ja julkisen talouden velkaantumiseen. Siitä, onko finanssipolitiikan viritys paras mahdollinen, on varmaan muitakin mielipiteitä, mutta selvää lienee, ettei Suomen yllä kuvailtua rakenteellista (= pitkähköllä aikavälillä pysyväisluontoista) takamatkaa suhteessa Ruotsiin kurota kiinni finanssipolitiikalla. Holmström, Korkman ja Vihriälä korostavatkin rakennepolitiikan merkitystä. Rakenneuudistuksella voidaan tarkoittaa kovin monenlaisia asioita, mutta jos niillä nostetaan merkittävästi työvoimaan osallistumisen astetta ja tuottavuutta, on Suomen taas mahdollista päästä Ruotsin kantaan talouskasvun kilpajuoksussa. Se ei ole yhden budjettivuoden pikamatka, ei edes hallituskauden mittainen keskimatka, vaan vuosikymmenten pituinen kestävyysjuoksu, jossa ensimmäisten kierrosten väliajoilla ei ole suurta merkitystä − kunhan ei panna hölkäksi.³

1. Norjan ja Tanskan kotitalouksilla oli OECD:n tilaston mukaan vuonna 2014 velkaa 2,2- ja 3,1-kertaisesti käytettävissä olevien vuositulojen summa. Tanskassa myös kotitalouksien nettovarallisuus oli suurin (5,2 kertaa tulot), mutta siihenkin suhteutettuna tanskalaisten kotitalouksien velkaantumisaste oli selvästi suurempi kuin Suomen tai Ruotsin. Velkaantumisen taustoista ja sen mahdollisista riskeistä Tanskassa voi lukea täältä.↵
2. Kunkin muuttujan x muutosta mitataan logaritmisina prosentteina, [(ln(x_t)-ln(x₂₀₀₅))*100], joiden summa kertoo vuoden t kokonaismutoksen vuodesta 2005.↵
3. Tässä vaiheessa pessimistin päässä alkaa soida suomalaisen urheiluselostajan toveikas ääni: ”Suomi on letkan viimeisenä hyvissä tarkkailuasemissa…” Optimisti voi onneksi lohduttaa, että tässä lajissa ei voi keskeyttää.↵

Jääkö tämä loppuaan lähenevä vuosi taloushistoriaan käännekohtana? Saattaapa jäädä, vaikka monesti onkin nähty, miten helppoa on sortua liioitteluun arvioitaessa yllättävien poliittisten käänteiden taloudellisia vaikutuksia. Ne kaksi poliittista yllätystä, joiden perusteella vuosi 2016 voisi jäädä taloushistoriaan(kin), ovat tietenkin Britannian päätös lähteä Euroopan unionista ja Donald Trumpin nousu Yhdysvaltain presidentiksi. Koska on muodikasta keksiä talouden ja politiikan ilmiöille nokkelia lyhenteitä − on BRICS-maat, grexit, brexit, joidenkin toiveissa siintävä fixit −, niin annettakoon brexitille ja Trumpin voitollekin yhteisnimi:

Brump-ilmiön kommentoijat eivät ole säästelleet g-voimasanan käyttöä: Britannian EU-eron ja Trumpin vaalivoiton syitä on haettu globalisaatiosta − tarkemmin ottaen sen hedelmien epätasaisesta jakautumisesta. Näin piirtyy kuvio, jossa yhdistetään kolme pistettä: globalisaatio, taloudellinen eriarvoisuus ja poliittinen reaktio. Kuvio on selkeä mutta yksinkertaistava.¹ Päättelyketjun lopusta taaksepäin palaten voimme ensinnäkin kysyä, olivatko brexitin ja Trumpin kannatuksen syyt vain taloudellisia. Eivätkö identiteettipoliittiset voimat, jotka eivät nouse vain taloudesta vaan liittyvät vaikkapa ihonväriin, uskontoon, sukupuoleen tai elämäntapaan (jopa ruokavalioon, ks. Paul Krugman), vaikuttaneet äänestäjien valintoihin?

Taloudellisen eriarvoisuuden kasvu, mitataanpa sitä tulojen tai varallisuuden jakaumalla, on ollut kiistatonta viime vuosikymmenten aikana etenkin Yhdysvalloissa. Siellä muutos on tosin ollut poikkeuksellisen jyrkkä (pikavertailu löytyy vaikkapa täältä). Eriarvoistumisen syitä on etsitty muun muassa teollisuustyöpaikkojen hupenemisesta, jota puolestaan on selitetty globalisaatiolla. Totta onkin, että globalisaatio (lue: tuonti Kiinasta) on hävittänyt teollisia työpaikkoja: liki miljoonan^* Yhdysvalloissa vuosina 1999−2011 David Autorin & Co:n mukaan. Kiinan nousu maailman työpajaksi ei kuitenkaan riitä yksin selittämään teollisuuden työvoimaosuuden alamäkeä, jota on jatkunut kohta puolisen vuosisataa niin Yhdysvalloissa kuin muissakin kehittyneissa talouksissa (tästä merkintäni).

Teollisuuden työllisyyden supistuessa on kadonnut koko joukko keskituloisia työpaikkoja. Globalisaatio ei kuitenkaan yksin selitä tätä ilmiötä. Sen syitä on etsittävä myös teknologisesta muutoksesta, joka näyttää johtavan työmarkkinoiden polarisaatioon: sekä korkeaa että matalaa ammattitaitoa vaativien työtehtävien osuus kasvaa, mutta keskivaativat työt vähentyvät.² Teknologinen muutos on ollut ammattitaitoa suosivaa (skill biased) taitojakauman yläpäässä muttei keskivaiheella, joka hurjimmissa visioisssa uhkaa autioitua (tai kovertua ontoksi, hollowing out). Trump on luvannut kääntää kehityksen pyörää ja palauttaa hyvät teolliset työpaikat, mutta lupauksen toimeenpano onkin sitten toinen juttu (ks. Simon Johnson).

Jotta brump jäisi taloushistoriaan suurena käänteenä, täytyy siitä seurata ratkaisuja, jotka jollain perustavanlaatuisella tavalla muuttavat maailmantalouden tasapainoa. Sellaisia ei vielä ole näkyvissä, mutta eihän Trump vielä edes isännöi Valkoista taloa. Myös brexitin toimeenpanon yksityiskohdat ja vaikutukset ovat vielä tietämättömissä. On tyydyttävä tarkastelemaan sitä, miten nopealiikkeiset talouden indikaattorit − valuuttakurssit ja korot − ovat reagoineet brumpiin. Kesäkuisen brexit-äänestyksen jälkeen punta eurokurssi kääntyi laskuun, mutta Trumpin vaalivoiton jälkeen suunta kääntyi (ks. kuvio alla). Nykyisellä euro/punta-kurssitasolla oltiin viimeksi keväällä 2013, joten kovin historialliselta ei muutos ainakaan vielä vaikuta. Euron kurssi suhteessa dollariin on alentunut Trumpin valinnan jälkeen 14 vuoden takaisiin lukemiin ja hieman kevään 2015 tason alapuolelle. Historiallista? Ei vielä, ei ainakaan isolla H:lla.

Dollaria on vahvistanut Yhdysvaltain keskuspankin FED:n päätös nostaa ohjauskorkoaan (14.12.). Koronnosto oli odotettavissa FED:n aiempien lausuntojen ja Yhdysvaltain talouslukujen valossa, ilman Trumpin voittoakin, joka kuitenkin näyttää vauhdittaneen korkotason nousua. Myös Suomen valtionlainojen korot laskivat brexitin jälkeen ennätyksellisen alhalle, ja syyskuun lopulla kymmenvuotisten lainojen korko painui prosentin sadasosan verran miinukselle: se oli historiallinen silmänräpäys se. Viisivuotisissa lainoissa miinuskorot ovat olleet sääntö kuluvan vuoden ajan, eikä Trumpin valinta ole muuttanut tilannetta (ks. kuvio alla). Kymmenvuotisissa lainojen korot ovat olleet nousussa, mutta nyt on vain palattu brexitiä edeltäneelle tasolle.

Ennen vaaleja moni kotimainenkin talouskommentaattori  ennusti, että Trumpin valinta aiheuttaisi epävarmuutta − ja markkinat vihaavat epävarmuutta, meille vakuutettiin. Mutta epävarmuudesta ei näytä olevan nyt tietoakaan, vaan markkinoilla vallitsee yllättävä optimismi. Rich Millerin (Bloomberg) mukaan ollaan jättämässä jäähyväisiä ”irrationaaliselle toivottomuudelle”: maailmantalous on vapautumassa finanssikriisin jälkeisen hitaan kasvun loukusta. Myös Kenneth Rogoff pitää Tump-buumia mahdollisena. Yhdysvaltain talouskasvu, inflaation voimistuminen, dollarin vahvistuminen − ne kaikki saattavat vauhdittaa kasvua Euroopassa, mikä puolestaan tukee Suomen talouden elpymistä. Mutta kuinka kauan Trump-buumi − jos sellainen syntyy − kestää ja mitä siitä seuraa, ei kukaan tiedä, sillä tulevan presidentin talousohjelma veronkevennyksiin, menojen lisäyksineen ja muine ristiriitaisine lupauksineen ei ole vielä joutunut todellisuuden testiin.

Brumpin välittömät taloudelliset vaikutukset jäänevät niin vähäisiksi, ettei vuosi 2016 niiden vuoksi jää taloushistoriaan suurena käänekohtana. Mutta se voi jäädä talouspoliittisen keskustelun historiaan vuotena, jolloin globalisaatiopuheen sävy muuttui. Yksinkertaistavan globalisaatioevankeliumin saarnaajien tehtävä muuttui aiempaa epäkiitollisemmaksi, ja pohtivammat äänet voimistuivat (ks. esim. Barry Eichengreenin, Dani Rodrikin ja Lawrence Summersin puheenvuorot). Maailmankaupan lukujen valossa hyperglobalisaatio tosin loppui jo finanssikriisiin: siihen päättyi maailmankaupan kokonaistuotantoa nopeampi kasvu (eli vienti/bkt-suhteen nousu) (ks. kuvio alla).

* KORJAUS 21.12.2016  Autorin & Co:n mukaan tuonti Kiinasta hävitti vuosina 1999−2011 miljoona teollista työpaikkaa ; tekstissä alunperin mainittu 2,4 miljoonaa työpaikkaa oli Kiinan-tuonnin aiheuttama työpaikkojen kokonaisvähennys.

1. Brumpin selityksissä ja tulkinnoissa tuntuu jonkinlainen jokamiehen materialismi käyvän kaupaksi: perimmäiset syyt halutaan kaivaa taloudellisista perusteista. Mutta entä jos sieltä kaivaa turhaan? Jospa Alexander Herzen olikin oikeasssa: historiassa ”ei ole librettoa” vaan ”kaikki on improvisaatiota, kaikki on tahtoa, kaikki on ex tempore” (lainaus löytyy Herzen-elämäkerran arvostelusta)? Vai onko joku löytänyt sen suuren kynän, joka kirjoitti aarian Nigel Faragelle tai Donald Trumpille?↵
2. Suomen työmarkkinoiden polarisaatiosta ks. Meri Obstbaumin ja Juuso Vanhalan katsaus ja Terhi Maczulskij’n ja Merja Kauhasen artikkeli.↵

Oi niitä aikoja, kun työttömyysluvut olivat viisinumeroisia ja maan hallituksen piti nauttia tasavallan presidentin luottamusta. Siitä on jo yli neljä vuosikymmentä, kun presidentti Urho Kekkonen ”runnasi” televisiokameroiden edessä (ks. klippi) kokoon Martti Miettusen (kesk) johtaman ”hätätilahallituksen”. Marraskuussa 1975 presidentin hätäkellot sai soimaan tieto, että työttömien määrä oli nousemassa yli 60 000 henkilön. Millaisen kalkkeen olisivatkaan aikaansaaneet nykyiset tilastoluvut: työttömiä on laajasti laskien – mukana työvoimapoliittisisten toimien piirissä olevat – jo yli 450 000 henkilöä. Valtiovarainministeriön ylin virkamies, valtiosihteeri Martti Hetemäki arvioi kolumnissaan nykyisen työttömyyden maksavan julkiselle taloudelle vuosittain 10 miljardia euroa enemmän kuin neljänkymmenen vuoden takainen työttömyyden taso. Se on paljon: lähes 5 prosenttia suhteessa bruttokansantuotteeseen (= 209 mrd. 2015).

Kekkosen hätätilapuhe kuulostaa nyt liioittelulta, mutta se on asetettava taloushistorialliseen yhteyteensä. Suomella ja koko Euroopalla oli takanaan neljännesvuosisadan mittainen ”kasvun kulta-aika”, jolloin työttömyys oli vähäistä − alhaisempaa kuin Yhdysvalloissa, kuten alla oleva kuvio osoittaa. Kultaiset vuodet päättyivät ensimmäisen öljykriisiin (1973), jota seurasi talouden laskukausi ja työttömyyden kasvu. Suomessa työttömyys lisääntyi vuosina 1976−1978 nopeammin kuin läntisessä Euroopassa (EU-15¹) keskimäärin, mutta alentui 1980-luvulla selvästi EU-15:n keskiarvon alapuolelle. Ruotsin työttömyysaste kohosi hieman 1980-luvun alkuvuosina mutta pysyi koko ajan Suomen astetta matalampana.

1990-luvun lama viisinkertaisti Suomen työttömyysasteen, joka pahimmillaan kohosi yli 16 prosentin − selvästi yli EU-15:n noin 10 prosentin keskiarvon, johon Ruotsinkin työttömyys nousi. Yhdysvalloissa työllisyystilanne sen sijaan parantui 1990-luvulla. Työttömyys vähentyi Suomessa nopeasti 1990-luvun puolivälistä lähtien, ja finanssikriisin puhjetessa (2008) työttömyysaste oli painunut jo lähelle 6 prosenttia, euroalueen keskiarvon alapuolelle ja lähelle Ruotsin ja Yhdysvaltojen lukemia. Kehittyneet taloudet näyttivät olevan yhtä onnellista perhettä, kunnes finanssikriisi eriytti kehityskulut. Yhdysvalloissa työttömyys kääntyi laskuun jo vuonna 2011, Ruotsissa ja euroalueella kokonaisuutena vuonna 2014 mutta meillä vasta viime vuonna. Työttömyysasteella mitaten euroaluen talouspolitiikka on siis ollut finanssikriisin jälkeen huonompaa kuin oman valuutan maissa Yhdysvalloissa ja Ruotsissa.

Työttömyyden vähentäminen eli työllisyyden kohentaminen on ollut 1990-luvun laman jälkeen Suomen hallitusten kestotavoite. Lipposen ensimmäinen hallitus (1995−1999) ei asettanut ohjelmassaan täsmällistä työllisyysastetavoitetta; vasta toinen hallitus (1999−2003) esitti prosenttiluvun mutta varovaisesti muotoillen. Tavoitteeksi asetettiin, että ”työssä olevien osuus työikäisestä väestöstä lähestyy Suomessa EU:n työllisyyssuuntaviivoissa tavoitteeksi asetettua 70 prosenttia” (ohjelma).

Jäätteenmäen hallituksesta kuoriutunut Vanhasen ensimmäinen hallitus (2003−2007) nosti riman 75 prosenttiin mutta asetti tavoitten kahden vaalikauden päähän (ohjelma). Vanhasen toinen hallitus (2007−2010) joutui peruuttamaan: vaalikauden työllisyysastetavoite laskettiin 72 prosenttiin − 75 prosenttia pysyi silti mukana ”pitkän aikavälin” päämääränä (ohjelma). Kataisen hallitus (2011−2014) säilytti ohjelmassaan  72 prosentin työllisyysastetavoitteen ja koristi sitä pyrkimyksellä 5 prosentin työttömyysasteeseen. Haaveiksi jäivät, kun Suomen taantuma pitkittyi ja sitkistyi.

Sipilän hallitus (2015−) on jatkanut edeltäjiensä 72 prosentin linjalla. Se on vain ohjelmansa sananvalinnoissa rohkeampi luvatessaan, että vaalikauden päättyessä (2019) ”työllisyysaste on nostettu 72 prosenttiin”. Siis nostamalla nostettu, ei itsestään noussut. Puheet ovat pontevat, mutta totteleeko todellisuus? Aikaa tavoitteen saavuttamiseen on vielä reilut kaksi vuotta, mutta tällä hetkellä ei näytä kovin hyvältä. Suomen työllisyysaste (työlliset/15−64-vuotiaat) on jumittunut 69 prosentin tasolle. Se on vähemmän kuin muissa Pohjoismaissa mutta enemmän kuin euroalueella tai Euroopan unionissa keskimäärin (ks. kuvio alla).

Martti Hetemäki kiinnittää kolumninsa liitteenä olevassa esityksessä huomiota Suomen verrokkimaita (Pohjoismaat, Alankomaat, Iso-Britannia, Itävalta ja Saksa) alhaisempaan työllisyysasteeseen. Tasovertailuja tulkitsevan on kuitenkin syytä muistaa, mitä tunnusluku tarkkaan ottaen kuvaa. Työllisyysasteen nimittäjä eli työikäinen väestö ei aiheuta ongelmia, mutta osoittaja eli työlliset on pulmallisempi. Tilastokeskuksen ja Eurostatin määritelmän mukaan työlliseksi lasketaan jokainen henkilö, ”joka on tutkimusviikolla tehnyt ansiotyötä vähintään tunnin rahapalkkaa tai luontaisetua vastaan tai voittoa saadakseen”. Niin tunnin kuin 40 tuntia töitä viikossa tehnyt on siis tasa-arvoisesti mukana työllisten luvussa − ja niin myös nostamassa työllisyysastetta.

Osa-aikaisuus mutkistaa eri maiden työllisyysasteiden vertailua. Eurostatin tilasto kertoo, että vuonna 2015 työllisistä oli osa-aikaisia Suomessa 14,1 prosenttia mutta selvästi enemmän kaikissa niissä kuudessa maassa, jotka ovat yllä olevassa työllisyysastekuviossa kotomaatamme korkeammalla. Alankomaisssa osa-aikaisten osuus oli peräti puolet, muissa se vaihteli 24,3 prosentin (Ruotsi) ja 26,8 prosentin (Saksa) välillä. Jos jätämme Alankomaat pois laskusta, oli osa-aikaisten osuus korkeamman työllisyysasteen viisikossa 25,4 prosenttia − 11,3 prosenttiyksikköä enemmän kuin Suomessa. Kun maiden välillä on näin huomattavia eroja osa-aikaisten työllisten määrässä, eivät työllisyyasteet ole täysin vertailukelpoisia. Jos maita verrataan ”työtuntiasteella” (työtunnit/työikäiset) jää edellä mainituista kuudesta maasta Suomen yläpuolelle vain Ruotsi ja Iso-Britannia − kas, oman valuutan maita. Muissa Pohjoismaissa ja Alankomaissa tehtiin työikäistä kohden vähemmän työntunteja kuin meillä (katso kirjoitukseni).²

Hetemäki kohdistaa kolumninsa kriittisen kärjen niihin, jotka eivät ymmärrä työllisyyden tärkeyttä tai ”uskovat myytteihin, joiden mukaan työttömyys alenee ennen pitkää itsestään”. Yksi myyteistä on käsitys, että vanhemmat työntekijät − yli 50- ja 60-vuotiaat − ”kelpaavat aiempaa huonommin työnantajille” mutta että työttömyys laskee aikanaan, kunhan suuret ikäluokat jäävät eläkkeelle. ”Faktat eivät tue näitä väitteitä”, Hetemäki kirjoittaa: ”Todellisuudessa yli 50-vuotiaiden työllisyysaste on noussut. Sitä nuorempien työllisyysaste on sen sijaan viime vuosina jatkanut laskuaan, vaikka suuria ikäluokkia on jo jäänyt eläkkeelle.”

Fakta onkin, että yli 50-vuotiaiden työllisyysaste (siniset käyrät yllä olevassa kuviossa) on noussut tasaisesti 1990-lvuun laman jälkeen. Nuorimpien ikäluokkien (punaiset käyrät) työllisyysasteen nousu sen sijaan pysähtyi finanssikiriisin. Sama pätee parhaassa työiässä oleviin 30−39-vuotiaisiin (vihreät käyrät) ja 40−49-vuotiaisiin (keltaiset käyrät) − jälkimmäisen ikäluokan työllisyysaste on tosin erittäin korkea. On siis ilmeistä, että viimeisen neljännesvuosisadan suuret talouskriisit − 1990-luvun lama ja finassikriisin jälkeinen suuri taantuma − ovat vaikuttaneet merkittävästi Suomen työllisyyskehitykseen. Etenkin 1990-luvun laman shokki oli suuri, minkä vuoksi vuoden 1990 ottaminen vertailuajankohdaksi − kuten Hetemäki tekee − on hieman ongelmallista.

1990-luvun laman vaikutus käy ilmi myös alla olevasta kuviosta, jossa vuosien 1990−2015 työllisyysastetta on tarkasteltu kohorteittain: nuorin ikäluokka ovat vuoden 2015 20−24-vuotiaat ja vanhin vuoden 1990 60−24-vuotiaat, jotka olisivat 85−69-vuotiaita vuonna 2015 jos olisivat elossa. Kohortit eivät tietenkään koostu poikkileikkausajankohdasta toiseen tarkalleen samoista ihmisistä, sillä niistä ovat matkan varrella poistuneet kuolleet ja maastamuuttaneet ja niitä ovat täydentäneet maahanmuuttaneet.

Kuvio havainnollistaa 1990-luvun shokin suuruuden: kaikissa ikäluokissa työllisyysaste oli alhaisin vuonna 1995. Vuonna 1990 työllisyysaste oli puolestaan korkein kaikissa ikäluokissa lukuun ottamatta 55−64-vuotiaita, joiden työllisyys oli valmiiksi hyvin matalalla tasolla. Se, että näiden vanhempien ikäluokkien työllisyysaste on noussut merkittävästi, voisiko sanoa ”normalisoitunut”, vuosien 1990−1995 alhosta, on tietenkin erinomaista. Myöteistä on sekin, että nousu on jatkunut 2010-luvun pitkän taantuman aikana, jolloin nuorempien ikäluokkien työllisyysaste on hienokseltaan alentunut. Vuonna 2015 20−39-vuotiaiden työllisyysaste oli 1,5−3,3 prosenttiyksikköä alle vuosien 2000, 2005 ja 2010 keskiarvon. Ero voi tuntua vähäiseltä, mutta työllisyysasteesta puhuttaessa se on merkittävä. Hetemäen huoli on siis aiheellinen, joskin hänen käyttämänsä vertailu vuoteen 1990 esittää nykytilanteen turhan dramaattisessa ja hiukan viistossa valossa.

Vaan mikä selittää nuorten ikäluokkien vanhempaa väestöä huonomman työllisyyskehityksen vuodesta 2010 vuoteen 2015? Taustalla on tietenkin kasvun puute: työllisten määrä supistui 2010−2015 10 000 työllisellä. Supistuksen vaikutukset eivät kuitenkaan jakautunueet tasan ikäluokkien kesken. Alla oleva kuvio osoittaa, että työllisyys lisääntyi entien ikäluokassa 65−69, joka vuonna 2015 koostui juuri paljon puhutuista suurista ikäluokista. Myös 35−39-vuotiatten ikäluokassa työllisten määrä kasvoi. Vähennys puolestaan kohdistui ikäluokkiin 25−29 ja 40−49.

Pelkästään poikkileikkausikäluokkien (siniset palkit yllä olevassa kuviossa) vertailu on kuitenkin riittämätöntä siksi, että työllisten määrä ikäluokittain aiheuttaa vaihtelua, vaikka kohorttien työllisyyskehityksessä ei olisikaan tapahtunut merkittäviä muutoksia. Kuvion punaiset palkit näyttävät, minkä verran kunkin kohortin työllisyys kasvoi vuodesta 2010 vuoteen 2015. Esimerkki: vuoden 2015 25−29-vuotiaiden työllisyys oli 34,4 prosenttia suurempi kuin vuoden 2010 20−24-vuotiaiden työllisyys, siis saman kohortin viisi vuotta aiemmin; tätä selittää tietenkin siirtyminen opiskelusta työelämään. Vastaavasti ikääntymisen myötä yhä suurempi osa kohortista siirtyy työelämän ulkopuolelelle. Vertailu muutosten 2000→2005 ja 2005→2010 keskiarvoon (keltainen vinoneliö) kuitenkin osoittaa, että viimeisen viiden vuoden kehitys ei ole järin poikkeuksellista.

Talouskasvun ollessa vaimeaa 72 prosentin työllisyysasteen saavuttaminen vaalikauden loppuun mennessä ei ole  todennäköistä. Ennen finanssikriisiä työllisyysaste oli nykylukemissa (69 %) vuoden 2006 alussa. Vuoden 2008 loppuun mennessä se nousi reilulla 2 prosenttiyksiköllä (71,1 %). Sipilän hallituksella on saman verran aikaa, mutta talouden kasvunäkymät ovat kovin toisennäköiset kuin 2006−2008: silloin bruttokansantuote (bkt) kasvoi 3 prosentin vuosivauhtia. Nyt matkaa työllisyysmaaliin on 3 prosenttiyksikköä. Jos talouskasvun ja työllisyyskehityksen keskinäisriippuvuus olisi entisenlainen, pitäisi bkt:n vuosikasvuvauhdin nousta korkealle 3 prosentin yläpuolelle, jotta 72 prosenttiin yllettäisiin.

Sellaista ihmettä ei kuitenkaan ole luvassa. Valtiovarainministeriön uusimman ennusteen arvio vuoden 2018 työllisyysasteesta on 69,5 prosenttia. Suomen Pankki ennustaa sen olevan pari prosentin kymmenystä enemmän ja vuonna 2019, vaalikauden päättyessä, 70,2 prosenttia. Tehtävää jää siis ainakin seuraavalle hallitukselle. Toisaalta eläkkeelle siirrytään aiempaan korkeamman työllisyysasteen ikäluokista, joten vaikutus työllisyyteen säilyy yhtä tuntuvana kuin suurten ikäluokkien (1940-luvun jälkipuoliskolla syntyneet) eläköityessä.

1990-luvun lama heitti pitkän varjon työmarkkinoille. Se on kadonnut tai lopullisesti katoamssa vanhempien ikäluokkien päältä. Kohorttikäyrien perusteella voisi arvata, että vuoteen 2020 mennessä 60-64-vuotiaiden työllisyysaste (45,3 % 2015) saattaa nousta vielä kohtalaisen paljonkin, kun taas 55−59-vuotiaiden jo nyt korkeaan työllisyysasteeseen (74,8 % 2015) tuskin on odotettavissa merkittävää nousua. Mitä tapahtuu nuoremmille ikäluokille, riippuu kasvun nopeudesta ja rakenteesta sekä työllisyyspolitiikan onnistumisesta. Selvää siis lienee, että työllisyyspolitiikan erityishuomion on oltava nuorimmissa ikäluokissa, jottei finanssikriisin jälkeinen taantumamme varjosta heidän työuraansa kauas tulevaisuuteen.

1. EU-15 = Alankomaat, Belgia, Espanja, Irlanti, Iso-Britannia, Italia, Itävalta, Kreikka, Luxemburg, Portugal, Ranska, Ruotsi, Saksa, Suomi ja Tanska.↵
2. Työtuntien vertailu myös saattaa farssiksi kääntyvän (ks. Helsingin Sanomien juttu) vuosityöajan 24 tunnin kikypidennyksen entistä oudompaan valoon.↵

Vertailu muihin Pohjoismaihin on suomalaisen taloudellisen itsetutkiskelun hyväksi koettu keino. Se on hyödyllinen väline myös Suomen työllisyystilanteen arvioinnissa. Aloitetaan vertailu kolmella hyvällä uutisella. Ensimmäinen on on se, että Suomen työllisyysaste on Pohjoismaiden korkein − jätän väkiluvultaan Savoa pienemmän Islannin vertailuista pois −, kun rajoitutaan täyttä työviikkoa tekeviin. Toiseksi, ero naisten ja miesten työllisyydessä on meillä Pohjoismaiden pienin. Kolmanneksi, vuosityöaika työllistä kohden on Suomessa edelleen Pohjoismaiden korkein. Vaan siinä ne hyvät vertailu-uutiset melkein olivatkin, joten jatketaan huonoilla.

Tavanomainen työllisyysaste, kun kaikki työlliset lasketaan mukaan, on Suomessa selvästi Pohjoismaiden alhaisin: 68,9 prosenttia (2015/IV−2016/III), yli 7 prosenttiyksikköä alhaisempi kuin Ruotsissa (76,1 %) ja liki 6 prosenttiyksikköä matalampi kuin Tanskassa (74,7 %) tai Norjassa (74,4 %). Miesten työllisyydessä Suomen takamatka on hieman suurempi (5,8−7,4 %) kuin naisten työllisyydessä, joka sekin on merkittävästi (4,1−7,1 %) alhaisempi kuin muissa Pohjoismaissa. Sukupuolten välillä on kuitenkin se ero, että kokoaikaisesti työskentelevien naisten työllisyysaste on Suomessa huomattavasti korkeampi kuin muissa Pohjoismaissa, mutta Suomen miehet jäävät tälläkin mittarilla mitaten skandinaavisista veljistään jälkeen. Näin ollen Suomen korkeampi kokoaikaistyöllisyysaste on naistemme ansiota.

Suomi poikkeaa skandinaavisista naapureistaan myös siinä, että meillä osa-aikaista työtä tekevien osuus työllisistä on selvästi pienempi. Tämä käy ilmi alla olevasta kuviosta, jossa työllisten, työttömien ja työvoiman ulkopuolella olevien määrät on esitetty osuuksina työikäisestä (15−64-vuotiaat) väestöstä. Huomattakoon erityisesti, että työttömien prosenttiosuus ei ole sama kuin tavanomainen työttömyysaste, joka ilmaisee työttömien määrän suhteessa työvoimaan (= työlliset+työttömät). Osa-aikaisten panos työllisyysasteeseen on pilkottu kahteen osaan. ”Työtuntivaikutus” (A, pylväät toiseksi tummimalla sinisellä) mittaa osa-aikaisten ”kokoaikaista” panosta työllisyysasteeseen. Se on laskettu muuntamalla osa-aikaisten työllisyys kokoaikaiseksi kunkin maan ja sukupuolen keskimääräisillä kokonaisviikkotyöajoilla − todella tehdyillä työtunneilla, ei säännöllisellä viikkotyöajalla.¹ Vaaleimman sininen palkki kuvaa ”nuppilukuvaikutusta” eli sitä osaa osa-aikaisten työllisyysastelisästä, joka jää jäljelle kun osa-aikaisten työllisyysastekontribuutiosta vähennetään kokoaikaiseksi muunnettu osa-aikatyöllisyys (A).

Osa-aikatyötä tekeviä on Suomessa 10,2 prosenttia työikäisistä. Se on 8,1−9,3 prosenttiyksikköä vähemmän kuin muissa Pohjoismaissa. Tämä siis ”selittää” − vain teknisen laskelman merkityksessä − Suomen alhaisemman työllisyysasteen. Kun osa-aikaiset työlliset muunnetaan koko-aikaisiksi, ero Tanskan ja Norjan työllisyysasteeseen pienentyy 0,7−1,3 prosenttiyksikköön, mutta Ruotsi pysyy selvästi (5,1 %-yksikköä) Suomen edellä.

Se, että Suomessa vuosityöaika työllistä kohden on Pohjoismaiden korkein, johtuu paljolti kokoaikatyötä tekevien suuremmasta osuudesta. Kansakunnan työteliäisyyttä voidaankin paremmin mitata työtunneilla työikäistä kohden. Alla oleva kuvio osoittaa, että Ruotsissa tehtiin työtunteja/työikäinen vuonna 2015 89 tuntia enemmän kuin Suomessa, jossa tunteja kuitenkin kertyi 57−63 enemmän kuin Tanskassa ja Norjassa. Tarkkaavainen lukija saattaa ihmetellä, kuinka Suomi voi olla tällä mittarilla Tanskaa ja Norjaa edellä vaikka on yllä olevan kuvion työajalla korjatulla työllisyysasteella mitaten hiukan näitä jäljessä. Mittaustulosten ero voi johtua eroista pohjatilastoissa: työllisyysaste- ja viikkotyöaikatilastot ovat peräisin Eurostatin työvoimatiedustelutilastosta, vuosityöaika taas OECD:n tilastosta. Yhtä ainoaa oikeaa, kaikkiin vertailuihin sopivaa kansainvälistä työaikatilastoa ei ikävä kyllä ole (ks. Liisa Larjan artikkeli). Toisaalta mittaustulojen erot ovat loogisia, jos vuosittaisten työpäivien lukumäärässä on eroa Pohjoismaiden välillä. Kun vuosityöaika työllistä kohden (OECD) jaetaan keskimääräisellä todellisella viikkotyöajalla (Eurostat), tulee suomalaisten ja ruotsalaisten työvuoden keskipituudeksi 230 päivää tanskalaisten ja norjalaisten työvuoden jäädessä 210 päivään (tämä siis kaikkia työllisiä − koko- ja osa-aikaisia − koskevana keskiarvona vuonna 2015). Ottamatta tätä laskelmaa liian vakavasti, voitaneen vähintään sanoa, ettei Suomi ole Tanskaa tai Norjaa laiskempi kansakunta; ruotsalaiset sen sijaan tekevät työikäistä kohden selvästi suomalaisia enemmän töitä.

Yhtenäistä pohjoismaista työllisyysmallia ei siis näytä olevan, sillä Suomi eroaa monessa suhteessa skandinaavisista naapureistaan. Osa-aikatyöllisiä on meillä selvästi vähemmän kuin muissa Pohjoismaissa. Alhaisemman työllisyysasteen kääntöpuoli on se, että Suomessa työvoiman ulkopuolella on paljon suurempi osuus työikäisistä kuin Skandinaviassa. Ero on erityisen suuri (6,2 %-yksikköä) suhteessa Ruotsiin, pienempi Tanskaan (3,8 %-yksikköä) ja Norjaan (2,3 %-yksikköä) verrattuna. Ero on suurempi miesten kuin naisten osalta (ks. ylin kuvio). Työvoiman ulkopuolella olevien suuri määrä on siis monin verroin työttömyysastetta suurempi tekijä Suomen ja Ruotsin työllisyysasteiden eron takana (työttömiä on Suomessa vain prosenttiyksikkö enemmän kuin Ruotsissa − 6,9 % vs. 5,9 % − suhteessa työikäiseen väestöön).

Jos todellisuutta voisi komentaa tilastolukuja säätämällä, olisi Suomen työllisyysasteen nosto skandinaaviselle tasolle helppoa: nostetaan vain reilusti työvoimaan osallistumisen astetta (työvoima/työikäiset) vaikkapa osa-aikatyötä lisäämällä. Näin yksinkertaista se ei ikävä kyllä ole. Talouspolitiikan arviointineuvostokaan ei tohdi tuoreessa raportissaan antaa kovin täsmällisiä ohjeita. Se tyytyy laajan kansainvälisen vertailunsa pohjalta ”jonkin verran pessimistisesti” listaamaan Suomen työmarkkinoita  verrokkimasta erottavia piirteitä.

Yksi neuvoston esiin nostamista piirteistä on juuri osa-aikatyön vähäisyys Suomessa. Se erottaa Suomea myös muista Pohjoismaista, kuten alla oleva kuvio osoittaa. Osa-aikatyöllisten osuus on kasvanut Suomessakin viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana, mutta ero skandinaavisiin naapureihin on säilynyt merkittävänä. Ruotsissa Tanskassa osa-aikaisten osuus kasvoi 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä finanssikriisin asti, mutta on hiukan alentunut sen jälkeen. Norjassa osa-aikaisten osuus on ollut melko vakaa.

Maiden välisestä vertailusta arviointineuvosto tekee havainnon, että on olemassa negatiivinen korrelaatio osa-aikatyön yleisyyden ja vastentahtoisesti osa-aikatyötä tekevien osuuden välillä: siis mitä yleisempää osa-aikatyö, sitä pienempi osa osa-aikaisista kaipaa kokoaikatyötä. Neuvosto ottaa vertailukohdaksi Alankomaat, jossa osa-aikaisten osuus työllisistä on ennätyksellisen suuri ja vastentahtoisesti osa-aikatyötä tekevien osuus ennätyksellisen pieni (s. 92). Suomen vertailu Ruotsiin (yllä oleva kuvio) ei oikein tue tätä yleistystä, mutta vertailu Tanskaan ja Norjaan on linjassa sen kanssa.

Tästä negatiivisesta korrelaatiosta seuraa se paradoksaalinen(ko?) vertailutulos, että Suomessa vastentahtoisesti osa-aikatyötä tekevien osuus työllisistä on pienempi (4,4 % 2015) kuin vaikkapa Alankomaissa (5,0 %), Ruotsissa (7,1 %) tai Norjassa (5,4 %) (vrt. osa-aikaisten osuus ja vastentahtoisten osuus). Arviointineuvosto nostaakin pohdittavaksi ”kiinnostavan jatkokysymyksen”: miksi muualla Euroopassa on niin paljon enemmän osa-aikatyötä vapaaehtoisesti tekeviä? Taloudessa tehtyjen työntuntien määrää olisi syytä kasvattaa, neuvosto neuvoo mutta ei ota kantaa siihen, pitäisikö tämä hoitaa ”lisäämällä jo työmarkkinoilla olevien työtunteja vai pyrkimällä nostamaan työllisyysasteita” (s. 97). Jälkimmäisellä tavalla tietenkin, on vastaus, jos halutaan että Suomi lähentyy skandinaavista työllisyysmallia.

1. Lähteenä on Eurostatin työvoimatiedustelutilasto. Erot Pohjoismaiden välillä kokoaikaistyöllisten todellisessa viikkotyöajassa olivat vähäisiä. Suomessa tunteja kertyi 38,8, Ruotsissa 39,3, Tanskassa 39,2 ja Norjassa 38,4.↵

Suomen pitkä taantuma on ohi. Tästä ovat kaikki talousennustajamme yksimielisiä. Suomen Pankki (SP) ilmoitti jo joulun alla, että ”Suomi on jättänyt taantuman taakseen”, ja korotti merkittävästi tulevien vuosien kasvarviotaan maaliskuun (16.3.) ennusteessaan. Viikkoa myöhemmin Elinkeinoelämän tutkimuslaitos (Etla) nosti kasvuennustettaan, ja viime viikolla (4.4.) Palkansaajien tutkimuslaitos (PT) seurasi numeronmurskaajien optimistista kevätmuotia. Valtiovarainministeriö (VM) liittynee joukkoon vapun korvilla jahka saa valmiiksi kevätennusteensa.

Vain yhdeksän kuukauden aikana Suomen Pankki on nostanut kasvuennustettaan merkittävästi, kuten alla oleva kuvio osoittaa. Kun vielä otetaan huomioon se, että vuotuisten kasvuprosenttien korjaus ylöspäin nostaa arviota kumuloituvasta kasvusta, ei kyse ole aivan vähäpätöisestä ennusteen viilailusta. Vielä kesäkuussa 2016 SP arvioi Suomen talouden kasvavan sellaista vauhtia, että kansantuotteen määrä olisi vuonna 2018 3,2 prosenttia vuoden 2015 bkt:ta suurempi, mutta uusimman ennusteen mukaan kasvua kertyisi 4,8 prosenttia. Suomen bkt olisikin vuonna 2018 reilut 3 miljardia suurempi kuin SP kesäkuussa arvioi; asukasta kohden kasvua kertyisi 600 euroa enenmmän kuin silloin ennustettiin (lisäys 1800 € vs. 1200 €).

Etlan arvio bkt:n määrän kasvusta vuoteen 2018 on sama kuin SP:n, vaikka vuotuisissa kasvuprosenteissa on pientä eroa. PT ennustaa vielä hiukan parempaa kasvu: sen mukaan bkt:n määrä olisi vuonna 2018 5,1 prosenttia suurempi kuin vuonna 2015. Ennustemalleja ei varmaankaan ole ehditty merkittävästi muuttaa vajaan vuoden aikana, joten uudet arviot johtuvat siitä, että Suomen ja maailman taloudesta on saatu uutta tietoa − ja uusia ennusteita. On tosin  muistettava, että tilastotkin ovat muuttuvaa lajia. Maaliskuun alussa tilastokeskus ilmoitti ennakkotietona, että bkt:n määrä kasvoi 1,6 prosenttia viime vuonna. Kaksi viikkoa myöhemmin (16.3.) ennakkotieto tarkentui alaspäin 1,4 prosenttiin. SP:n ennusteessa bkt:n kasvuprosentti vuodelle 2016 on tuo aiempi 1,6, PT:n jo uudempi 1,4. Mutta tilastokeskuksenkin ennakkotieto voi muuttua, kun kansantalouden tilinpidon tiedot tarkentuvat.

Se, että suhdanne-ennustajat ovat korottaneet kasvuennusteitaan, ei tietenkään takaa, että uudet ennusteet olisivat yhtään vanhoja parempia. VM:n − kuten muidenkin talousennustajien − arvaukset tulevasta talouskasvusta ovat viimeisen kymmenen vuoden aikana osoittautuneet kerta kerran jälkeen liian toiveikkaiksi (ks. merkintäni). Suomen taloudelle on käynyt kuin Bill Murrayn esittämälle säämiehelle elokuvassa Päivä murmelina, jossa hän joutuu elämään saman päivän uudestaan ja uudestaan. No, eroa on toki siinä, että Suomen talous ei ole murmeloinut päivää tai paria vaan kokonaisen vuosikymmenen, kuten alla oleva kuvio osoittaa. Bruttokansantuotteen määrä − kausitasoitettuna ja työpäiväkorjattuna − oli viime vuoden viimeisellä neljänneksellä suurin piirtein sama kuin kymmenen vuotta aiemmin (vuoden 2006 4. neljänneksellä).

Ennusteiden korjailua myönteiseen suuntaan voi kenties pitää nousukauden merkkinä: näin ainakin kävi 1990-luvun laman kääntyessä nousuun. Silloin ennustajien sitkeä ylioptimismi kääntyi juuri ennen nousua (1993) liialliseksi pessimismiksi. Mutta silloin lamasta toivuttiinkin ennätyksellisen, Nokia-vetoisen talouskasvun siivittämänä. Nyt sellaista eivät ennusta yltiöpäisimmätkään optimistit, jos sellaisia edes löytyy kymmenvuotisen taantuman jälkeen. 1990-luvun lamassa käytiin hiukan syvemmällä ja laskukautta jatkui pidempään kuin tämän taantuman, laman – miksi sitä kutsutaankin – aikana, mutta kun kasvu käynnistyi vuonna 1993, se katkesi oikeastaan vasta vuosien 2007–2008 finanssikriisiin. Vuonna 2009 tuotanto supistui nopeammin kuin 1990-luvun laman vuosina, mutta kasvu käynnistyi uudelleen jo seuraavana vuonna – vain kääntyäkseen lievään alamäkeen jo vuonna 2012. Vuonna 2015 alkanut uusi elpyminen on ollut kovin heiveröistä, eikä SP:n, Etlan ja PT:n ennusteiden lupaama kasvun nopetuminen (alla olevassa kuviossa niiden keskiarvo) riitä nostamaan bkt:a vuoden 2018 loppuun mennessä lamaa edeltäneelle (2007/IV) tasolle. Henkeä kohden laskettu bkt olisi ensi vuoden lopulla vielä 6 prosenttia alle vuoden 2017 huipun.

Vertailtaessa 1990-luvun laman jälkeiseen bkt:n elpymiseen näyttää parhaillaan meneillään oleva noususuhdanne todellakin vaatimattomalta. Bkt:n volyymi ei kuitenkaan kerro koko totuutta lamojen syvyydestä, sillä vaikkapa työttömyydellä mitaten 1990-luvun lama oli paljon nykytaantumaa suurempi taloudellinen järkytys, kuten alla oleva kuvio osoittaa. 1990-luvulla hypättiin muutamassa vuodessa täystyöllisyydestä 18 prosentin työttömyysasteeseen. Pitkään jatkunut nopea talouskasvu painoi työttömyysasteen alle 7 prosentin, kunnes se alkoi finanssikriisin jälkeen taas nousta. Finanssikriisin alkuvaiheessa työttömyys ”peruutti” vanhaa trendikäyrää ylöspäin, mutta asettui  sitten hieman korkeammalle tasolle ennen kuin alkoi alentua vuosien 2010–2011 väliaikaisen elpymisen aikana. Talouden taantuessa nousi työttömyys vuosina 2012–2015 toistamiseen  pykälän ylöspäin tasolle, josta se alkoi viime vuonna taas alentua. Suomi on herännyt vuoden 2007 toisen neljänneksen reaalisen bkt:n tasoon (neljän kvartaalin liukuvana keskiarvona) jo neljästi: 2009/II, 2011/II, 2012/III ja 2016/IV. Mutta tuotannon kiertäessä kehää työttömyysaste on silmukoinut ylöspäin vuoden 2007/II 7,3 prosentista viime vuoden (2016/IV) 9,0 prosenttiin (harmaa nuoli alla olevassa kuviossa).

Vaikka Suomen talous on nyt lähtenyt uuteen nousuun jo moneen kertaan koetulta bkt:n tasolta, on työttömyys siis aiempaa korkeammalla tasolla suhteessa bkt:een. SP:n, Etlan ja PT:n talousennusteiden mukaan tässä suhteessa ei tapahdu merkittävää muutosta. Niiden ennusteiden keskiarvon mukaan työttömyyden alentuva trendi tänä ja ensi vuonna (vaalenapunainen katkoviiva yllä olevassa kuviossa) on samansuuntainen kuin 1990-luvun laman jälkeisenä pitkänä nouskautena (sininen pisteviiva) tai vuosina 2010–2011 (vihreä katkoviiva) − työttömysaste on vain suhteessa bkt:een korkeammalla tasolla. Näin arvioiden finanssikriisi aiheutti vajaan prosenttiyksikön (0,8 %) nousun työttömyysasteessa ja vuoden 2011 jälkeinen ”eurotaantuma” toisen samanmoisen, niin että työttömyysaste olisi asettunut 1,5 prosenttiyksikköä korkeammalle tasolle bkt:een verrattuna. Kehitys näkyy peilikuvana työllisyysasteessa (kuvio alla). Kasvun hidastuminen 2000-luvun alussa pysäytti työllisyysasteen nopean nousun. Mikäli vuosien 1995−2001 työllisyystrendi (suhteessa bkt:een) olisi jatkunut, olisi 72 prosentin työllisyystavoite ylitetty jo aikaa sitten. Vuosien 2004−2007 nousun jälkeen finanssikriisi ja eurotaantuma ovat painaneet työllisyysastetta kahteen otteeseen alaspäin, mikä on tehnyt 72 prosentin tavoitteen saavuttamisen entistä vaikeammaksi (ks. merkintäni).

Jos Suomen talous ei enää palaa kiertämään menneen vuosikymmenen kehää, jää ohitettu taantuma työllisyysvaikutuksiltaan siis selvästi vähäisemmäksi kuin 1990-luvun lama, vaikka bkt:n kasvuvauhti jääkin kauas 1990-luvun laman jälkeisistä ennätysluvuista. Myös kotitalouksien tulokehityksen pertusteella mennyt taantuma osoittautuu lempeämmäksi kuin 1990-luvun kriisi. Alla oleva kuvio kuvaa kotitalouksien reaalitulon muutosta kahden laman aikana.  Kotitalouksien oikaistu käytettävissä oleva reaalitulo − huh! − on siinä mielessä ”oikaistu”, että rahamääräisiin käytettävissä oleviin tuloihin on lisätty ns. hyvinvointipalvelujen arvo: näitä palveluja ovat julkisen sektorin ja järjestöjen kotitalouksien hyväksi tuottamat yksilölliset palvelut (esim. koulutus-, terveys- ja sosiaalipalvelut) (käsitteistä löytyy lisätietoa täältä ja täältä). 1990-luvun lamassa kotitalouksien reaalitulo supistui tuntuvasti, kun taas finanssikriisin jälkeisen taantuman aikaan kotitalouksien oikaistut reaalitulot eivät ole alentuneet siitä huolimatta, että reaalinen bkt on supistunut. Kotitalouksien henkeä kohden laskettu reaalitulo oli vuonna 2016 samalla tasolla kuin vuonna 1998 lamoja edeltäviin lähtötasoihin (1989 ja 2007) verrattuna, vaikka bkt:n kasvuvauhti oli aivan toista luokkaa 1990-luvulla kuin viimeisen kymmenen vuoden aikana.

Päivä murmelina -elokuvan säämies Phil Connors (Bill Murray) on ääliö, josta aikasilmukkaan joutuminen tekee lopulta paremman ihmisen. Maailmantalous ei ole Punxsutawney, eikä Suomen taloutta taida odottaa nurkan takana ongelmat ratkaiseva happy end, mutta kenties vuosikymmen murmelina on opettanut jotain. Ainakin talouspoliittinen keskustelu on vilkastunut ja taso kohonnut – ei vähiten vuonna 2014 perustetun talouspolitiikan arviointineuvoston ansioista.

Suomen talous on nousussa. Bruttokansantuotteen (bkt) volyymi eli bkt, josta on poistettu hintojen muutoksen vaikutus, kasvoi tämän vuoden ensimmäisellä neljänneksellä 2,7 prosenttia vuoden takaisesta, kun mittarina käytetään työpäiväkorjattua bkt:ta. Kun bkt-lukuihin tehdään myös kausitasoitus, tulee kasvuprosentiksi 2,6. Suomen talouskasvu on ollut viimeisen vuoden aikana nopeampaa kuin Saksassa (1,7 %), Ruotsissa (2,2 %), euroalueella keskimäärin (1,9 %) tai Yhdysvalloissa (2,0 %) − kausitasoitetuista luvuista laskettuna. Pessimisti pettyi, iloitsee Helsingin Sanomat (HS) pääkirjoituksessaan (8.6.). Ei ole syytä pilata iloa, joka ei toivottavasti ole vielä edes ylimmillään, mutta kovin suuria juhlia ei yhden vuoden kasvuprosenttien vertailun varaan kannata järjestää. Kasvuvauhtivertailuissa on näet se pulma, että prosentit eivät kerro mitään lähtötasoista. Tämän toin lyhyesti esiin HS:n mielipidesivuilla (10.6) kommentissani, jonka perusteluja lavennan tässä kirjoituksessa.

Alla olevassa kuviossa Suomen viimeisen vuoden talouskasvu on sijoitettu kymmenen vuoden vertailevaan perspektiiviin. Käyrät kuvaavat kausitasoitetun bkt:n volyymin kehitystä vuosineljänneksittäin (Q) vuoden 2007 alusta tämän vuoden ensimmäiseen neljännekseen. Jo oli aikakin! voisi Suomen bkt-käyrän sanoman tiivistää. Viime vuoden ensimmäisellä neljänneksellä kokonaistuotantomme määrä oli vielä 5,2 prosenttia finanssikriisiä edeltäneen tason (2007/Q3−2008/Q2, harmaa palkki) alapuolella. Tämän vuoden ensimmäisellä neljänneksellä kurottavaa oli enää 2,7 prosenttia. Ruotsin, Yhdysvaltojen ja Saksan reaalinen bkt oli vuosi sitten selvästi taantumaa edeltänyttä huippua korkeammalla, ja koko euroalueenkin bkt oli jo ylittänyt 2007−2008 tason. Suomi on siis selvästi muista jäljessä.

”Suomen tekemä ohitus”, HS:n pääkirjoittajan sanat, ei ole ensimmäisenä mieleen tuleva tulkinta yllä olevasta kuviosta. Suomen bkt:n kasvuvauhti on toki ollut viimeisen vuoden aikana verrokkimaita nopeampi, mutta ohituksesta puhuminen synnyttää väärän mielikuvan. Kun bkt suhteutetaan taantumaa edeltäneeseen tasoon (=100), kasvoi Ruotsin bkt itse asiassa himpun verran enemmän (2,47 ”pistettä”) kuin Suomen kokonaistuotanto (2,44). Yhdysvaltojen bkt:n määrän lisäys ei jäänyt juuri jälkeen (2,3); Saksan bkt:n volyymi kasvoi hieman vähemmän (lisäys oli 1,9  % 2007/Q3−2008/Q2 bkt:sta).

Kuvitellaan, että kaksi autoilijaa ajelee 100 kilometrin tuntinopeutta, mutta sitten toisen vauhti hiipuu 94,8 kilometriin tunnissa kun taas toisen nousee 112,2 kilometriin/tunti. Jos molempien vauhti kiihtyy 2,5 kilometrilla tunnissa, tuskin luonnehdimme hitaamman autoilijan suoritusta ohitukseksi, vaikka hänen autonsa nopeus onkin kasvanut prosentuaalisesti enemmän − onhan autojen tuntinopeuksissa edelleen sama yli 17 kilometrin ero. Puhumattakaan siitä, että hitaampi ei olisi saanut edellä ajavaa metriäkään kiinni. Suomi tietenkin saa yllä olevan kuvion verrokkimaita kiinni, jos viimeisen vuoden kasvuprosentit pysyvät jatkossakin. Saksan suomi ”saavuttaisi”¹ 14 vuodessa, Yhdysvallat 28 vuodessa ja Ruotsin 45 vuodessa − länsinaapuri ”ohitettaisiin” vuonna 2062. Euroalueen keskiarvoon pääsemiseen ei tarvittaisi sentään kuin 7 vuotta. Ja vaikka Suomi lopulta saavuttaisi verrokkimaiden kanssa saman tason suhteessa finanssikriisiä edeltäneeseen bkt:n määrään, jäisi pitkän taantuman ”pysyväistappioksi” kumuloitunut bkt-ero (= enemmän kilometrejä nopeampien autojen matkamittareissa).

Ei ole tietenkään perusteita olettaa, että talouskasvu jatkuisi Suomessa vuosikymmeniä Ruotsia nopeampana. Eihän Ruotsinkaan kasvu ole sitten finnassikriisin ollut yhtäjaksoisesti Suomea nopeampaa: vuoden 2008 puolivälin jälkeisestä 35 vuosineljänneksestä 23:na Ruotsin kasvu on ollut nopeampaa ja 12 vuosineljänneksenä kasvu on ollut Suomessa nopeampaa (kasvu edellisestä vuosineljänneksestä, kausitasoitetuista luvuista laskettuna). Siksi onkin yllättävää lukea HS:n pääkirjoituksesta, että ”Ruotsin oletettiin pysyvän aina Suomen kasvuvauhdin yläpuolella, koska Ruotsilla on oma valuutta.”

Ketkä olettivat? Pääkirjoittaja viittaa talousnobelisti Paul Krugmaniin, jota arvosteltiin jo aiemmassa pääkirjoituksessa (HS 14.4.) vääräksi osoittautuneen pessimismin lietsomisesta. Siihen Krugman syyllistyi pääkirjoittajan mukaan kaksi vuotta (1.6.2015) sitten blogissaan pannessaan Suomen sitkeän taantuman ”euron pakkopaidan” syyksi. Tuossa lyhyessä blogikirjoituksessaan Krugman vertailee Suomen talouden kehitystä 1990-luvun laman ja finanssikriisin jälkeen. 1990-luvun lamasta voitiin toipua devalvaation parantaman kilpailukyvyn ansiosta, hän kirjoittaa, mutta nyt − euromaana − Suomella ei ole samanlaista ”nopeaa keinoa sopeutua haitallisiin šokkeihin”.

Krugman ei ole mikään Suomi-asiantuntija, eivätkä hänen harvat maatamme koskevat kommenttinsa ole poikkeuksellisen syvällisiä. Mutta ei myöskään ole erityisen kiistanalaista sanoa, että euroon kuuluminen on rajannut Suomen sopeutumismahdollisuuksia. Viime joulukuussa (30.12.2016) HS kysyi 29 taloustieteilijältä, olisiko oma vapaasti kelluva valuutta jouduttanut elpymistä finanssikriisin jälkeen. Suuri enemmistö vastasi ”kyllä”, ja vain yksi ekonomisteista vastasi yksiselitteisesti ”ei”. Kysyttäessä, onko eurosta ollut kokonaisuudessaan Suomelle enemmän hyötyä kuin haittaa, mielipiteet hajosivat, mutta kokonaissaldo oli jutun otsikon mukaan negatiivinen: ”Euro on epäonnistunut, haitat Suomelle hyötyjä”. Euron haitat eivät tietenkään selitä kokonaisuudessaan Suomen taantuman pitkittymistä mutta eivät toisaalta sen edut käynnistynyttä elpymistä. Tulevaisuuden taloushistorioitsijoille riittää vielä tutkittavaa.

Suomen talousnäkymien kirkastumisesta kertovat monet tilastot ja tunnusluvut sekä se, että talousennustajat nostavat kasvuarvioitaan. Suurimmat prosentit on lyönyt pöytään Nordea, joka lupaa ennusteessaan (12.6.) peräti 3 prosentin bkt:n kasvua tälle vuodelle. Suomen Pankki (SP) on viimeisen vuoden aikana nostanut tasaisesti kasvuennusteitaan (ks. merkintäni) ja korotti niitä edelleen tänään tarjoten 2,1 prosentin kasvua kuluvalle vuodelle. Valtiovarainministeriön (VM) huhtikuinen ennuste 1,2 prosentin kasvusta tälle vuodelle näyttää tässä valossa kelmeän pessimistiseltä (ks. kuvio alla). VM palkittiin viime viikolla taloustutkijoiden kesäseminaarissa parhaana ennustajana: sen viime vuotta koskenut talouennuste osui lähimmäksi. Toivotaan, ettei VM (jossa ennustajapalkintoon suhtaudutaan malitllisesti) voita ensi vuonna − ei ainakaan huhtikuun ennusteluvuillaan. Toivotaan. että SP on oikeassa arvioidessaan, että Suomen bkt on vuonna 2019 vihdoin suurempi kuin vuonna 2008.

1. ”Saavuttaminen” viittaa tässä kunkin maan bkt:n volyymiin taantumaan edeltäneeseen tasoon verrattuna. Varsinaisen tasovertailun mittari olisi ostovoimapariteettikorjattu (eli hintatasoerot huomioonottava) bkt henkeä kohden laskettuna (eli maiden väestönkasvuerojen huomioon ottaminen).↵

Suomen talouden myötätuulesta kertovia uutisia julkistetaan lähes päivittäin, ja talousennustajilla näyttää olevan korjausliikkeissään vain yksi suunta: ylös. Suomen Pankin (SP) nostettua reilu kuukausi sitten (13.6.) tämän ja tulevien vuosien kasvuarvioitaan (ks. merkintäni), seurasi valtiovarainministeriö (VM) viikkoa myöhemmin (21.6.) perässä. VM, joka oli vielä huhtikuun lopussa ollut selvästi pankkia pessimistisempi, pani nyt paremmaksi optimismissaan: ministeriön uusi talousennuste nosti arvion kuluvan bruttokansantuotteen (bkt) kasvusta 2,4 prosenttiin (vrt. SP 2,1 %). Samaan aikaan kun tulevaisuudennäkymät tulevat valoisimmiksi, parannellaan menneisyyttäkin. Tilastokeskus korjasi viime viikolla  (13.7.) ennakkotietoaan Suomen bkt:sta vuonna 2016. Uuden laskelman mukaan, joka on edelleen ennakkotieto, bkt:n määrä kasvoi viime vuonna 1,9 prosenttia eikä 1,4 prosenttia, kuten Tilastokeskus neljä kuukautta sitten uutisoi.

Uusien lukujen mukaan Suomi oli jo viime vuonna Saksan kasvuvauhdissa. Tosin Saksan bkt:n volyymi oli jo 8 prosenttia suurempi kuin vuonna 2008, kun taas Suomen kokonaistuotanto jäi tarkistettujen lukujen mukaan 4 prosenttia vuoden 2008 tason alapuolelle. Samassa tarkistuslaskennassa vuoden 2015 vähäinen kasvu (0,3 %) vaihtui nollaksi. Siksi vuoden 2016 bkt:n määrä ei kasvanut maaliskuun ennakkotiedosta kuin 0,25 prosenttia. Missä määrin bkt-lukujen tarkistus antaa talousennustajille aiheen muuttaa kasvuarvioitaan, riippuu siitä, pohjaavatako ne vain vuoden 2016 lähtötasoon vai onko myös edellisen vuoden kasvuprosentilla vaikutusta. Jälkimmäisessä tapauksessa bkt-tilastojen korjailun vaikutukset olisivat suuremmat.

Tilastokorjaus muuttaa hieman käsitystämme talouskasvun ja työllisyyskehityksen välisestä riippuvuudesta viimeisen kahden vuoden aikana (ks. kuvio alla). Vuonna 2015 työttömyysaste (15−74-vuotiaat), jonka lähteenä on bkt-tilastoista riippumaton työvoimatutkimus, nousi 0,7 prosenttiyksiköllä. Tuntuu kenties uskottavammalta, että niin huomattava työttömyyden pahentuminen tapahtui paikallaan polkevassa kuin hienokseltaan kasvavassa taloudessa. Toisaalta tämä tarkoittaisi, että työttömyysasteen 0,6 prosenttiyksikön alentumiseen vuonna 2016 vaadittiinkin merkittävästi suurempi talouskasvu kuin vielä maaliskuussa ajateltiin.

Sama pätee kääntäen työllisyysasteeseen  (15−64-vuotiaat), joka alentui 0,2 prosenttiyksikköä vuonna 2015 ja kohentui 0,6 prosenttiyksikköä viime vuonna − ja tuohon parannukseen tarvittiin siis selvästi vahvempi talouskasvu kuin neljä kuukautta sitten luultiin. Työllisyysasteen parantuminen riippuu tietenkin talouskasvusta vauhdista. Heiveröisen talouskasvun oloissa työllisyys voi alentua, jos tuottavuus kuitenkin jatkaa kasvuaan. Talouskasvun ja työllisyysasteen muutosten suhde vuosina 2011−2016 sekä SP:n ja VM:n ennnusteiden mukaan vuosina 2017−2019 on esitetty alla olevassa kuviossa.

Punainen, koillista kohden nouseva regressiosuora kuvaa työllisyysasteen muutosta (%-yksikköä edellisestä vuodesta) suhteutettuna bkt:n volyymin muutokseen (% edellisestä vuodesta) vuosina 2011−2016  − kuitenkin ilman vuoden 2012 poikkeuksellista havintoa (kyseisen vuoden muutoksista enemmän työvoimatutkimuksen julkaisussa). Suora, joka perustuu uusimpaan bkt-tilastojulkistukseen, väittää meille, että työllisyysasteen pysymiseen ennallaan tarvitaan runsaan 0,3 prosentin bkt:n kasvu ja että bkt:n pitäisi kasvaa noin 3 prosenttia vuodessa, jotta työllisyysaste nousisi prosenttiyksiköllä. SP:n ja VM:n kasvu- ja työllisyysaste-ennusteet sijoittuvat kohtuullisen hyvin suoran tuntumaan. Tosin VM:n kuluvalle vuodelle ennustaman 2,4 prosentin talouskasvun pitäisi tuottaa reilun 0,7 eikä 0,6 prosenttiyksikön lisäys työllisyysasteeseen, jos regressiosuoran kuvaama riippuvuus pitäisi paikkansa, ja SP:n vuoden 2018 bkt:n kasvuarvion kanssa olisi puolestaan paremmin sopusoinnussa 0,5 eikä 0,6 prosenttiyksikön lisäys.

Jotta työllisyysaste olisi tavoitellussa 72 prosentissa vuonna 2019, pitäisi bkt:n kasvaa − edelleen tuon karkean regressiosuoran mukaan − kolmen prosentin vuosivauhtia kolme vuoden ajan (2017−2019). Näin nopeaa kasvua eivät viralliset ennustajamme meille kuitenkaan lupaa, sillä niin Suomen Pankki kuin valtiovarainministeriökin laskeskelevat, että kasvun huippu ajoittuu kuluvaan vuoteen: ensi vuonna Suomen taloudella menee hitaammin ja sitä seuraavana vielä hitaammin. Samalla hidastuisi työllisyysasteen parantuminen. On toki kohtuullista kysyä, miksi meidän pitäisi luottaa vaikkapa VM:n tämän hetkiseen näkemykseen, kun ministeriö vielä kolme kuukautta sitten ennusti kuluvalle vuodelle vain 1,2 prosentin kasvua. Jos talouden myötätuuli jatkuu yllättätyksellisen nopeana jatkossakin, voivat SP:n ja VM:n työllisyysennusteet osoittautua pessimistisiksi. Tämänhetkisen arvion mukaan työllisyysaste nousisi vuonna 2019 hieman 70 prosentin yli (SP: 70,3 %, VM: 70,2 %). Olettaen, että talous kasvaisi kahden prosentin tasaista vauhtia tämän vuoden ja kaksi seuraavaa päädyttäisin regressiosuoraa viivottimena käyttäen 70,5 prosentin työllisyysasteeseen (vaaleanpunainen viiva). Finanssikriisiä edeltänyt huippu (2008: 70,6 %) voisi siis olla jopa saavutettavissa, mutta 72 prosenttia jäänee haaveeksi.

Ei tietenkään ole kovin merkityksellistä, onko työllisyysaste prosenttiyksikön kymmenyksen suurempi tai pienempi vuonna 2019; olennaisempaa on se, että suunta on ylöspäin ja että pitkän taantuman surmansilmukka näyttää lopultakin jäävän taakse. Jos mitään yllättävää ei tapahdu, ohitetaan vuoden 2008 bkt:n taso vihdoin vuonna 2019. ”Kerro mulle mistä laivat myotätuulen purjeisiinsa saivat”, lauloi Badding aikoinaan Esa Pulliaisen kaihoisan kitaran säestämä. Tähän kysymykseen, Suomen talouskehitykseen siirrettynä, tullaan epäilemättä saamaan monenlaisia vastauksia vuoden 2019 eduskuntavaaleihin mennessä. Uusien bkt-lukujen valossa on kuitenkin selvää, että kilpailukykysopimus (kiky) ei selitä  kasvun käynnistymistä: sehän tuli voimaan vasta kuluvan vuoden alussa.

Tarkistetut bkt-luvut myös asettavat hallituksen finanssipoliittiset ratkaisut uuteen valoon. Finanssipolitiikka kiristyi nollakasvuvuonna 2015 ja hiukan myös vuonna 2016 mutta kevenee merkittävästi tänä vuonna kikyyn kuuluvien verojen ja sosiaalivakuutusmaksujen alennusten ansiosta (ks. SP:n ennusteen kuvio julkisyhteisöjen rakenteellisen perujäämän kehityksestä). Talouspolitiikan arviointineuvosto arvosteli jo tammikuussa kikyä epärealististen työllisyystavoitteiden lisäksi myös väärästä ajoituksesta: elvytyksestä nousevassa suhdanteessa. Uusien bkt-lukujen valossa kritiikki on entistä perustellumpaa: talous oli jo myötätuulessa, kun hallitus päätti nostaa purjeita − ja kasvattaa julkisen talouden alijäämää. Lausunnossaan julkisen talouden suunnitelmasta vuosille 2018−2021 arviointineuvosto totesi, että kuluvan vuoden ”veroleikkaukset kasvattavat kestävyysvajetta ja lisäävät tarvetta sopeutustoimille tulevina vuosina”, mikäli työllisyys ei lisäänny ”merkittävästi odotettua enemmän”. Huomattavan löysäämisen jälkeen paine finanssipolitiikan kiristämiseen lisääntyy.

Tässäkö se sitten oli? Joko nyt purjeita reivaamaan? Sitä joutuvat talouspolitiikan tekijät miettimään viimeistään ensi vuoden budjettia laatiessaan, mutta nauttikoot hekin vielä hetken vahvasta myötätuulesta ja kuunnelkoot, kun ”kajuutasta soitto kaikuu, tuuli kantaa tänne sävelen…”

Valtiovarainministeri Petteri Orpolla (kok) on käynyt tuuri. Hänen tähänastisen ministeriuransa 450 päivän aikana Suomen talous on viimein herännyt taantuman koomasta, ja jäljellä olevat reilut 600 päivää − olettaen että Sipilän hallitus istuu kevääseen 2019 − ovat mitä todennäköisimmin taloudellisesti suotuisaa aikaa. Hallitusohjelman talouspoliittinen linja leikkauksineen menee Orpon edeltäjän Alexander Stubbin (kok) nimiin, ja tuskalla synnytetty ja närää ainakin julkisen sektorin työntekijöiden piirissä aiheuttanut kilpailukykysopimus puolestaan muistetaan ennen kaikkea pääministeri Juha Sipilän (kesk) projektina. Ja kun talous kasvaa hyvää vauhtia, on valtiovarainministerille luvassa viimeisen vuosikymmenen katsannossa harvinaista talouspoliittista päivänpaistetta.

Orpon neljä edeltäjää on saanut todistaa julkisen velan (EDP-velka, sulautettu bruttovelka) kasvua: valtionvelan määrä on kaksinkertaistunut ja julkinen velka on kasvanut vielä enemmän, kuten yllä oleva kuvio osoittaa. Sen nimelliset velkasummat eivät tietenkään kuvaa velkaantumisen kokonaistaloudellista suuruutta: se käy ilmi alla olevasta kuviosta, jossa velkasaldo on suhteutettu bruttokansantuotteeseen (bkt) vuosineljänneksittäin (velka kyseisenä neljänneksenä/sen ja kolmen edeltävän neljänneksen bkt:n summa). 1990-luvun korkeuksiin nostama velka-aste alentui hiljalleen finanssikriisiin asti. Pienimmät lukemat saavutettiin vuoden 2008 kolmannella neljänneksellä, jolloin valtionvelka suhteessa bkt:een oli 26,2 prosenttia ja julkinen velka 28,8 prosenttia. Kriisin jälkeen velka-aste on yli kaksinkertaistunut: huippu saavutettiin vuoden 2016 ensimmäisenä neljänneksenä (valtionvelka/bkt 55,1 %, julkinen velka/bkt 64,2 %). Tämän vuoden ensimmäisellä neljänneksellä velka-asteet olivat jo puolisentoista prosenttiyksikköä pienemmät.¹

Yllä oleva kuvio kertoo myös sen, että samaan aikaan kun velkasumma ja -aste on noussut, valtionvelan korko on alentunut 2000-luvun alkuvuosien 5 prosentin tasosta nollan tuntumaan. Tämä osoittaa, miten poikkeuksellista aikaa 2010-luku on ollut. Korkojen alentumisen vuoksi valtionvelan korkorasitus (suhteessa bkt:een) on alentunut velkasumman paisuessa (ks. merkintäni, jossa valtionvelka Valtiokonttorin tilastojen mukaan). Tilanne on kovin toisenlainen kuin 1990-luvun lamasta toivuttaessa; siksi tuon aikakauden talouspoliitikkojen ohjeet eivät ole oikein soveltuneet finanssikriisin jälkeiseen maailmaan. Korkotason lasku ei tietenkään ole koskenut vain Suomea kuin ei ole velkaantuminenkaan. Saksaa lukuun ottamatta julkinen velka on kasvanut merkittävästi viimeisen kymmenen vuoden aikana euroalueella ja muuallakin (esim. Yhdysvalloissa), kuten alla oleva kuvio osoittaa. Se myös muistuttaa siitä, että velkaantumisesta huolimatta julkinen bruttovelka suhteessa kansantuotteeseen on Suomessa edelleen euroalueen alhaisimpia.

Suomi on siis bruttomääräisesti suhteellisen vähän velkaantunut, ja lisäksi velkojen vastapainona on poikkeuksellisen paljon julkista varallisuutta, joten nettovelka-aste on kansainvälisessä vertailussa erittäin alhainen. Nämä painavat Suomen valtionvelan korkoa alaspäin, etenkin kun kasvu on todenteolla käynnistynyt. Kesällä Suomen valtionvelan korko saavutti Saksan matalan tason, ja viimeisen viikon aikana se on jopa alittanut sen prosentin sadasosalla tai kahdella eli parilla peruspisteellä. Tämä myönteinen talousuutinen on saanut yllättävän vähän huomiota, vaikka vastaavaa ei ole koettu yli kymmeneen vuoteen (ks. kuvio alla). Valtiovarainministeri voisi lyödä rintoihinsa ja kehua, että meillä on Euroopan paras valtiontalous, johon sijoittajat luottavat jopa enemmän kuin Saksaan. Mutta tällainen puhe ei taida sopia kirstunvartijan suuhun. Vaikka matala korko tietenkin kertoo siitä, että julkista taloutta on hoidettu vastuullisesti, voisi sen valossa myös pitää viime vuosien velkapelottelua entistä perusteettomampana. Muistattehan: luottoluokitukset alenevat, korkomenot räjähtävät, olemme Kreikan tiellä…

Mutta ei ole niin valkoista pilveä, ettei siihen saattaisi kuvitella tummaa reunaa. Paluu niihin aikoihin, jolloin Suomen valtionvelan korko viimeksi alitti Saksan tason, muistuttaa, että hyvätkään talousluvut eivät takaa valtiovarainministeripuolueen vaalimenestystä. Tuolloinen valtiovarainministeri−puoluejohtaja, Eero Heinäluoma (sd), sai sen katkerasti kokea. Kevään 2007 eduskuntavaaleissa sosiaalidemokraattien ääniosuus pienentyi 3,1 prosenttiyksiköllä, kun taas vaalien voittaja kokoomus lisäsi kannatustaan 3,7 prosenttiyksiköllä. Kokoomuksen Toivo-kampanjan materiaaliin kuuluivat mainostoimisto Bob Helsingin Hullunkuriset perheet -pelikorteista muokkaama kampanjamateriaali, josta erityisesti Sari Sairaanhoitaja -kortti on tallentunut kansakunnan lyhyeen ja epäluotettavaan poliittiseen muistiin. Raimo Sailas (HS 26.4.2016) ei ole ainoa talouspoliittinen kommentaattori, joka jäljittää Suomen kustannuskilpailukyvyn heikentymisen alun finanssikriisiä edeltäviin palkankorotuksiin, joille kokoomuksen kampanja antoi vauhtia. Sari Sairaanhoitaja -kortilla oli nokitusvoimaa vuoden 2007 noususuhdanne-Suomessa, mutta keväällä 2019 on tarjolla lähinnä kikypakan Kaisa Kätilö -kortti − ja se vaalivoiton tavoittelijan kannattaa pelata jonkun toisen käteen. Valtiovarainministeri Orpon on syytä varoa, ettei puoluejohtaja Orpo tärvää hänen onneaan.

1. Virallisista talousennustajistamme valtiovarainministeriö (VM) uskoo, että julkisen velan osalta velka-asteen huippu on saavutettu, kun taas Suomen Pankki (SP) arvioi velkaantumisen vielä jatkuvan. SP ennustaa valtionvelan suhteen bkt:een kasvavan 2016−2019 liki 3 %-yksiköllä, VM vajaalla %-yksiköllä. Kumpikin käyttää Valtiokonttorin tilaston valtionvelkaa, joka eroa käsitteellisesti yllä käytetystä EDP-velasta − jälkimmäisessä valtionvelan summa on suurempi ja velka-aste vastaavasti korkeampi.↵

Talouskasvun kiihtyessä kiihtyy myös keskustelu kasvun rajoitteista, etenkin työvoiman saatavuudesta. Uusimman sytykkeen väittelyyn heitti kansanedustaja Juhana Vartiainen (kok), joka Helsingin Sanomien haastattelussa (HS 18.11.) arvioi todellisen työvoimareservin kooksi 40 000 henkeä. Se on − Vartiaisen sanoin − ”ihan eri kokoluokka kuin nämä sadattuhannet, joista on tapana puhua”. ”Uskomatonta roskaa!!!”, latasi SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne. Sananvaihdon voisi kuitata hallitus- ja oppositiopuoleen kansanedustajien väliseksi poliittiseksi suukovuksi, ellei tiedettäisi, että Vartiainen ajatteli samoin jo kuuluessaan Rinteen kanssa samaan puolueeseen.¹

Vartiaisen näkemys ei ole uusi eikä omaperäinen, kuten hän itse blogissaan toteaa (21.11.). 40 000 arvioon hän on päätynyt vähentämällä työttömien määrästä rakenteellisen työttömyden eli kertomalla työvoiman (työlliset + työttömät) kausitasoitetun työttömyysasteen (8,7 %) ja rakenteellisen työttömyysasteen (7,4 % OECD:n mukaan) erotuksella (1,3 %) sekä lisännyt tulokseen (35 000) työvoiman ulkopuolelta työmarkkinoille siirtyvät (arviolta siis 5 000).

Rakennetyöttömyys on sikäli ongelmallinen käsite, että sitä käytetään monissa merkityksissä, eivätkä keskustelijat aina puhu samasta asiasta. Vartiainen tarkoittaa rakennetyöttömyydellä NAIRUa (non-accelerating inflation rate of unemployment); sillä taloustieteilijät  tarkoittavat alhaisinta työttömyysasteesta, joka voidaan saavuttaa inflaatiota kiihdyttämättä. Tämä on OECD:n määritelmä rakenteelliselle työttömydelle, josta järjestö käyttää synonymisesti myös termiä NAWRU (non-accelerating wage rate of unemployment); se kuvaa sitä alinta työttömyyden tasoa, jonka vallitessa palkkojen nousuvauhti ei kiihdy. Euroopan komissio käyttää NAWRU-käsitettä ja arvioi sen olevan Suomessa tänä vuonna 7,3 prosenttia (AMECO-tietokanta, päivitetty 9.11.2017).

Ongelmallista on sekin, että rakennetyöttömyttä Vartiaisen tarkoittamassa NAIRU/NAWRU-merkityksessä ei voida mitata, sitä voidaan vain arvioida − ja sekin on hankalaa, kuten Suomen Pankin ekonomistit Meri Obstbaum ja Mikko Sariola informatiivisessa artikkelissaan toteavat. Työttömät ovat eläviä ihmisiä mutta ”rakennetyöttömät” NAIRU/NAWRU-merkityksessä vain teorian tuotetta: heidän määräänsä ei voi tilastollisin kyselyin laskea eikä heitä voi haastatella ajankohtaisohjelmiin, koska heitä ei ole oikeasti olemassa.

Vartiaisen blogissaan esittämät perustelut ja laskelmat välitti Helsingin Sanomat suuremmalle yleisölle pääkirjoituksessaan (26.11.), jossa  se moittii Vartiaisen moittijoita − Rinteen lisäksi SAK:n puheenjohtajaa Jarkko Elorantaa, joka sanoi (HS 24.11) Vartiaisen halventavan työttömiä − siitä, etteivät nämä ymmärrä Vartiaisen talousteoriasta ponnistavaa kylmää matematiikkaa. Vartiaista ei kuitenkaan voi pitää täysin syyttömänä tuohtuneisiin kommentteihin, sillä vaikka hän perustaa rakennetyöttömyyslaskelmansa NAIRU-arvioihin, hän Helsingin Sanomien haastattelussa kuitenkin puhui todellisista − tai ainakin tilastoiduista − työttömistä, joista osa ”ei työllisty koskaan”. Tällaisiakin työttömiä ikävä kyllä varmasti on, mutta heidän määräänsä ei voida laskea NAIRU-prosenttien perusteella.

Kylmää matematiikkaa ei ole sekään, että Vartiainen perustelee haastattelussa näkemystään työvoimapulasta viesteillä, joita hän on saanut ”työnantajilta eri puolilta Suomea”. Blogikirjoituksessaan Vartiainen toistaa argumentin hieman toisin sanoin (”kaikkialta kantautuu tietoja rekrytointivaikeuksista”) ja jatkaa siitä johtopäätökseen: ”Siksi tarvitaankin tarjontareformeja.” Tällainen valikoitunut anekdoottievidenssi on samanarvoista kuin vaikkapa se, jos Antti Rinne kertoisi saaneensa eri puolilta Suomea työttömiltä viestejä siitä, miten työpaikkaa ei ole löytynyt kymmenistä työhakemuksista huolimatta, ja vaatisi tähän perustuen elvytystä ja − Vartiaisen sananvalintaa soveltaakseni − työantajia olemaan vähemmän ”nirsoja” rekrytoinneissaan. Olisiko uskottavaa?

Ei tietenkään ole yllättävä, että tietoja rekrytointivaikeuksista kantautuu talouskasvun kiihtyessä niinkin paljon kuin Suomessa tänä vuonna, mutta on rohkeaa päätellä niistä työvoimarajoitteen tiukkuutta. Ei ole mitään syytä kyseenalaistaa vaikkapa uutista rakennusalaa vaivaavasta työntekijäpulasta (HS 25.11.), mutta pantakoon merkille, että siinä kiinnitetään huomiota rakennusalan ammattilaisten koulutuksen ongelmiin. Jos Vartiainen tarkoittaa tarjontareformeilla myös tällaisiin ongelmiin puuttumista, hyvä on.

Kuinka paljon 40 000 sitten on? Sitä voidaan arvioida Tilastokeskuksen työvoimatutkimuksen perusteella.Tilaston mukaan Suomessa oli tämän vuoden kolmannella neljänneksellä vajaat 3,5 miljoonaa työikäistä (15−64 v.). Heistä oli työllisiä 2,4 miljoonaa (70,6 %). Huomattakoon, että ”työllinen” tarkoittaa henkilöä, ”joka on tutkimusviikolla tehnyt ansiotyötä vähintään tunnin rahapalkkaa tai luontaisetua vastaan tai voittoa saadakseen” (ks. työvoimatutkimuksen käsitteet ja määritelmät). Alla olevassa kuviossa työllisten joukko on jaettu kahtia: alityöllisiin, jotka haluaisivat tehdä enemmän töitä kuin ovat tehneet (mm. osa-aikaisia ja lyhennettyä työviikkoa tekeviä), ja muihin työllisiin (joukossa myös osaansa tyytyväisiä osa-aikaistyöllisiä).

Työllisten lisäksi työvoimaan lasketaan työttömät (207 000 eli 6,0 % työikäisistä), joiden osuus summasta (2,6 milj.) on tavanomainen työttömyysprosentti (7,8 %). Työvoiman ulkoupuolelle jäävät pillotyöttömät (112 000, 3,2 % työikäisistä) eli he, jotka haluaisivat tehdä ansiotyötä ja olisivat työhön käytettävissä kahden viikon kuluessa mutta eivät ole viimeisen neljän viikon aikana etsineet työtä. Tuo laaja työvoimareservi (alityölliset, työttömät ja piilotyöttömät) on 448 000 eli 13,0 prosenttia työikäisistä.

Vartiaisen 40 000 voidaan suhteuttaa myös siihen tietoon, että työllisyys kasvoi vuoden 1994 aallonpohjasta vuoteen 2008 mennessä 477 000 hengellä, keskimäärin 34 000 vuodessa. Nykytilannetta 1990-luvun laman jälkeiseen kasvukauteen verrattaessa on tietenkin huomattava, että tuolloin työttömyys oli suurta eli taloudessa oli nykyistä enemmän työvoimareserviä − ihan Vartiaisen tarkoittamassa mielessä (työttömyysasteen ja NAWRUn erotus oli 5,3 %-yksikköä vuonna 1994, ks.kuvio alla). Hänen laskentamenetelmäänsä ja Euroopan komission (jälkikäteistä) NAWRU-arviota käyttäen työvoimareserviksi saadaan kuitenkin ”vain” 131 000 vuonna 1994. ”Vain”, koska tuolla summalla työllisten kasvoi jo reilussa kolmessa vuodessa.

Toinen esimerkki NAWRUn ennustevoimasta. Vuonna 1999 todellinen työttömyysaste oli 0,2 prosenttiyksikköä pienempi kuin komission NAWRU-arvio eli sen mukaan Suomen talous oli ylikuumentunut ja työvoimareservi negativinen (−5 000). Kuitenkin vuoteen 2007 mennessä, jolloin työllisyysaste−NAWRU oli täsmälleen samansuuruinen (−0,2 %), työllisten määrä oli kasvanut 196 000 henkilöllä. 1990-laman jälkeisellä kasvukaudella NAWRU-pohjaiset rakennetyöttömyyslaskelmat olisivat siis antaneet kovin pessimistisen kuvan talouden työvoimarservistä, mistä ei toki voi päätellä, että arviointimentelmä olisi yhtä harhainen nyt.

NAIRUn perusongelma on se, että se ”ajassa muuttuva havaitsematon suure”, kuten Obstbaum ja Sariola muotoilevat. Rakennetta kuvaava mittari onkin suhdanneherkkä, myötäsyklinen (ongelma, jota Euroopan komission NAWRU-nikkarit ovat yrittäneet uusilla laskentamenetelmillään vähentää). Yllä oleva kuvio kertoo miten Suomen ja Ruotsin NAWRU-arvio ja työttömyysaste sekä niinen erotus ovat muuttuneet vuosina 1965−2016 Euroopan komission laskelmien mukaan (muitakin arvioita on, ks. kuvio Obstbaumin ja Sariolan artikkelissa). NAWRU-arviot seuraavat suhdannetyöttömyyttä viipeellä ja sen jyrkkiä vaihteluja tasoitellen. Suomessa työttömyysaste nousi 1990-luvun laman aikana huomattavsti korkeammalle kuin Ruotsissa, mutta alentui sitten nopeasti, niin että vuosina 2008−2013 työttömyysaste oli kummassakin maassa sama: 7,8  prosenttia. Komission NAWRU-arviossa säilyi  kuitenkin 0,7 prosentiyksikö ero: Suomen NAWRU oli arvion mukaan 7,4 ja Ruotsin 6,7 prosenttia.

Keskustelua rakennetyöttömyyteen − tai luonnolliseen työttömyysasteeseen (natural rate of unemployment) − liittyvistä talousteoreettisista pulmista ja itse käsitteen hyödyllisyydestä on käyty finanssikriisin jälkeen muun muassa siksi, että ilmiön arviointi − mittaamisestahan ei ole kyse − on entistä hankalampaa. Roger Farmer on sitä mieltä, että käsite joutaa romukoppaan. Hänen tiedossaan ei ole teoriaa, joka selittäisi arvioidun luonnollisen työttömysasteen ajallisen vaihtelun, jonka vuoksi käsitteellä ei hänen mielestään ole hitustakaan ennustevoimaa. Farmer lataa: ”Tällainen teoria, jota ei voida falsifioida millään havaintoaineistolla, on lähempänä uskontoa kuin tiedettä.” Olivier Blanchard ei päädy pohdinnoissaan läheskään näin jyrkkään kantaan. Hänen mielestään luonnollinen työttömyysaste on ongelmistaan huolimatta edelleen tarpeellinen käsite talouspolitiikan tekijöiden analyysipakissa. Talousnobelisti Edmund Phelps, jonka − ja Milton Friedmanin − teoreettinen työ on NAIRU-ajattelun taustalla, puolestaan korostaa, että luonnollisessa työttömyysasteessa ei ole mitään luonnollista: se muuttuu rakenteiden sekä ihmisten käyttäytymisen (asenteiden ja normien) muuttuessa.

En tiedä onko NAIRU-arvioista ollut aiemmin iloa Suomen talouspolitiikkaa suunattaessa, mutta hyödyllisyys ei liene lisääntynyt, kun omaa rahapolitiikkaa ei enää ole, sillä keskuspankkien analyysivälineeksihän NAIRU yleensä mielletään (ks. esim. Blanchard). Mutta tämä ei tarkoita, että rakennetyöttmyyden arviointi olisi hyödytöntä. Päinvastoin, Obstbaum ja Sariola ovat  varmasti oikessa todetessaan, että sekä tilastoja että talousteoriaa voitaisiin hyödyntää ”selvästi nykyistä enemmän rakennetyöttömyyden tason ja muutoksen selvittämisessä”. Artikkelissan he käyvät läpi erilaisia työttömyysindikaattoreita mutta päätyvät johtopäätökseen, että laajan työttömyyden huomioon ottaminen ainoastaan nostaa arvioita rakenteellisen työttömyyden tasosta, mutta ei juurikaan muuta käsitystämme sen muutoksista. Siksi virallinen työttömyys kelpaa heidän mielestään edelleen lähtökohdaksi, kun arvioidaan kuinka paljon on ”tilaa työllisyyden suhdanneluonteiselle paranemiselle”. Niinpä ylinnä olevan kuvion laskelma laajasta työttömyydestä ei juuri vaikuttaisi johtopäätöksiin työvoimareservstä, koska se on vaihdellut virallisen työttömyyden mukana (heidän kuvionsa). Mutta tässäkin tapauksessa lienee syytä muistaa, että tilanne on toinen kuin finanssikriisiä edeltäneenä kasvukautena.

Vartiainen pysyy blogikirjoituksessaan haastattelulausuntonsa takana ja toteaa, että ”40 000 on oikea suuruusluokka sille työllisyyskasvulle, jonka voimme talouden elpyessä nykyisillä talouden säännöillä ja instituutioilla saada aikaan”. Hän sanoo uskovansa, ettei ”nykyisellä sosiaaliturvalla ja yleissitovuudella” ole mahdollista päästä alle 7 prosentin työttömyysasteen. Tiukanpuoleinen näkemys, kun muistetaan, että vuosina 2007 ja 2008 tuo raja alittui NAWRUn ollessa komission arvion mukaan vain hiukan korkeampi (7,1 %). Vartiainen ilmoittaa kuitenkin olevansa oikein mielellään väärässä. Tähän toiveeseen on nairunalaiseksi joutumisen uhallakin syytä yhtyä.

1. Esimerkiksi käy vaikkapa Vartiaisen artikkeli ”Saadaanko työvoimareservit käyttöön?” Työpoliittisessa aikakauskirjassa 1/2013.↵

”Absurdi = mieletön, järjetön, järjenvastainen, mahdoton”, selittää Kielitoimiston sanakirja. Tuota sanaa käytti Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen (ETLA) toimitusjohtaja Vesa Vihriälä kolumnissaan (5.1.2018) kirjoittaessaan, että ”[v]aatimukset ns. aktiivimallin peruuttamisesta ovat absurdeja”. Vaatimukset ovat Vihriälän mukaan pähkähulluja − jos käännös arkikielelle sallitaan −, koska aktiivimalli on tutkimuksen valossa järkevä. Eri mieltä lienevät ainakin ne yli 120 000 suomalaista, jotka ovat tähän mennessä allekirjoittaneet kansalaisaloitteen mallin kumoamiseksi. Pitäisikö olla huolissaan, kun noin suuri joukko suomalaisia on ilmoittautunut Absurdistanian asukkaaksi? Vai voisiko olla niin, että aktiivimalli ei ole talouspoliittisena toimepiteenä osunut aivan niin hyvin nappiin, kuin sen puolestapuhujat esittävät?

Aktiivimallissa kuten kaikissa talouspoliittisissa toimenpiteissä, on ainakin kaksi puolta: taloudellinen ja poliittinen. Mallin nostattama reaktio on nähdäkseni ennen kaikkea poliittinen − sanan laveassa mielessä. Ei ole syytä epäillä, että SAK:n puheenjohtaja Jarkko Eloranta tulkitsisi väärin jäsenkenttänsä tuntoja todetessaan, että aktiivimalli ”oli oljenkorsi, joka katkaisi kamelin selän” (HS 5.1.2018). Mitä muuta Sipilän hallitus sitten on lastannut kamelin kuormaan?

Viime vuoden alussa työttömyysturvaan tehtiin koko joukko kiristyksiä. Työttömyyskorvauksen omavastuuaika pidennettiin viidestä päivästä seitsemään. Kun aktiivimalli palautti viiden päivän omavastuun, palattiin tältä osin vain vuodentakaiseen tilanteeseen. Suurempi muutos oli ansiosidonnaisen työttömyyskorvauksen maksimikeston lyhentäminen sadalla päivällä. Lisäksi käyttöön otettiin työttömien määräaikaishaastattelut, joilla on onnistuttu ainakin poistamaan työttömyyskortistoista sinne kuulumattomia henkilöitä. Lisäksi Vihriälä mainitsee ennen aktiivimallia päätetyistä työvoiman tarjontaan vaikuttavista uudistuksista tiukemmat vaatimukset ottaa työtä vastaan sekä eläkeuudistuksen.

Myös työsuhteen ehtoja muutettiin vuosi sitten useilla säädösmuutoksilla, joiden tavoitteena on ”madaltaa työllistämiskynnystä”, kuten termi kuuluu, eli vähentää työnantajan riskiä uutta työntekijää palkattaessa. Koeaikaa pidennettiin neljästä kuukaudesta kuuteen. Työnantajan takaisinottovelvollisuus tuotannollisilla ja taloudellisilla syillä irtisanottua työntekijää kohtaa lyhennettiin yhdeksästä kuukaudesta neljään (kuuteen kuukauteen, jos työsuhde on jatkunut keskeytyksettä vähintään 12 vuotta). Lisäksi vuoden 2017 alusta pitkäaikaistyöttömän (vähintään vuoden yhtäjaksoisesti työttömänä olleen) on voinut palkata määräaikaiseen työsuhteeseen perustelematta suhteen määräaikaisuutta. Työsuhteen ehtoja siis liberalisoitiin työnantajan näkökulmasta. OECD:n muutaman vuoden takaisen tilaston mukaan työsuhteen suoja oli Suomessa jo aiemmin jonkin verran heikompi kuin muissa Pohjoismaissa ja huomattavasti heikompi kuin Ranskassa tai Saksassa, jonka työmarkkinoista on Suomeenkin viime vuosina haettu − valikoivasti − esimerkkiä.

Kestää aikansa, ennen kuin edellä mainittujen työttömyyskorvauksen ja työsuhteen muutosten työllisyysvaikutukset nähdään. Aktiivimallin vaikutuksia saatetaan päästä arvioimaan aiemmin. Hallituksen esityksessä todetaan mallin työllisyysvaiktusten arvioinnin olevan ”erittäin vaikeaa” ja viitataan asiaa valmistelleen, valtiosihteeri Martti Hetemäen vetämän työryhmä arviooon, jonka mukaan työllisyys lisääntyisi 5 000 − 12 000 henkilötyövuodella. ”Todennäköisesti työllisyysvaikutus asettuu näiden kahden ääripään väliin”, totesi hallitus esityksessään. Jos se asettuisi juuri puoliväliin eli 8 500 henkilöön, alentuisi työttömyysaste mallin ansiosta 0,3 prosenttiyksiköllä – ei olematonta muttei järisyttävää.

Mallia julkisuudessa aktiivisesti puolustanut ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Kai Mykkänen (kok) tyynnytteli kriitikkoja muistuttamalla, että käyttöön otettu keppi onkin aika ohut: ”aktiivisuusehdon rikkoutumisesta seuraava sanktio on viisi eikä esimerkiksi 30 prosenttia”. Tällaiset lohdutuksen sanat saattaa joku tulkita niinkin, että myös 30 prosentin kartun käyttöä on harkittu. Mutta jos rangaistus passiivisuudesta on ministerin näkökulmasta suhteellisen lievä, lienee sen kannustinvaikutuskin vähäinen. Elleivät mallin suunnittelijat ole ajatelleet, että käyttäytymistaloustieteilijöiden havaitsema ”tappiokammo” (loss aversion) ajaa työttömät aktivoitumaan. Daniel Kahnemanin ja Amos Tverskyn mukaan ihmiset nimittäin inhoavat paljon enemmän tappiota kuin arvostavat saman suuruista voittoa. No, ainakin inhon nostattamisessa aktiivimalli on onnistunut.

Aktiivimallin valmistelua ovat moittineet huonoksi muun muassa työelämän kehittäjä Heikki Rantala ja sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamo. Vaikka Suomen mallia luonnehditaan Tanskasta kopioiduksi, se on olennaisesti erilainen. Tanskan malli on velvoittavampi: jos työtön ei ole neljässä kuukaudessa töissä vähintään 149 tuntia, häntä rangaistaan yhdellä omavastuupäivällä  neljässä kuukaudessa. Suomen mallissa aktiivisuusehto täyttyy jo 18 tunnin työllä kolmessa kuukaudessa, mutta rangaistus passiivisuudesta on nelinkertainen Tanskaan verrattuna: yksi omavastuupäivä kuussa eli neljä neljässä kuukaudessa. Tanskassa keppi on siis huomattavasti ohuempi kuin Suomessa, vaikka sitä käytetäänkin herkemmin. aivan kuten Suomessakin, mutta kotoisessa mallissa aktiivisuusehto täyttyy jo 18 tunnin työllä kolmessa kuukaudessa. Suuremmasta tuntimäärävaatimuksesta huolimatta rangaistus on Suome ei ole Tanskan mallissa suurempi kuin Suomessa: kepillä ei lyödä kovempaa kuin meillä mutta kylläkin herkemmin.^*

Enemmän kuin rangaistustensa suhteen Suomen aktiivimalli eroaa tanskalaisesta siinä, että meillä puuttuvat sikäläisen järjestelmän positiiviset kannustimet. Kuten Palkansaajien tutkimuslaitos totesi lausunnossaan eduskunnan sosiaali- ja terveysvaliokunnalle, Tanskan mallissa työtön voi yhtä työllisyyspäivää kohti pidentää työttömyysturvakautensa kestoa kahdella päivällä. Lisäksi tanskalainen työttömyyskorvaus on suomalaista suurempi: 90 prosenttia palkasta mutta enintään 18 403 kruunua eli päivän kurssin mukaan 2 470 euroa kuussa, johon oikeuttaa 2 744 euron kuukausipalkka. Suomessa samainen palkka tuottaa (ks. laskuri) lapsettomalle 1 563 euron (57 % palkasta) ja vähintään kolmen lapsen vanhemmalle 1 775 euron (65 %) työttömyyskorvauksen kuussa. Työttömyyskorvauksen taso on Tanskassa siis noin puolitoistakertainen Suomeen verrattuna.

Myös Tanskan mallin aktivoinnin taso on aivan toista kuin Suomessa, kuten Kuntaliiton apulaisjohtaja Reijo Vuorento ja kehittämispäällikkö Erja Lindberg kirjoittavat (HS 8.1.2018). Mallia voimakkaasti puolustava Vihriäläkin toteaa, että mallin toimivuuden kannalta on ”tärkeää, että viranomaiset kykenevät tarjoamaan työllistymistä tukevia palveluita koko maassa”, ja vaatii sen varmistamista alkaneen vuoden ensimmäisessä lisäbudjetissa. ”Tärkeää” kuulostaa kovin miedolta sananvalinnalta. Eikö ole suorastaan välttämätöntä, että työvoimapalveluja on tarjolla? Ja eikö tämä olisi pitänyt varmistaa jo mallia suunniteltaesssa? Nähtäväksi jää, millainen summa hallituksen mielestä on riittävä rahoittamaan kasvava palveluntarve.

En tiedä, onko Tanskan mallia suunniteltaessa hyödynnetty käyttäytymistaloustiedettä (sikäläinen työministeriö kyllä tukee sellaista tutkimusta), mutta ainakin tanskalainen järjestelmä näyttäisi olevan sopusoinnussa käyttäytymistaloustietelijöiden tulosten kanssa. Palkinto (työttömyyskorvauksen pidennys) on kaksi kertaa niin suuri kuin vaihtoehtona oleva menetys (työttömyyskorvauksella rahoitettu vapaapäivä omavastuupäivä), mikä on sopusoinnussa sen käyttäytymistaloustieteellisen nyrkkisäännön kanssa, että menetyksen aiheuttama tuska on kaksi kertaa niin voimakas kuin saavuttamisen tuoma mielihyvä. Erittäin aktiivisia työvoimapalveluja voi puolestaan pitää esimerkkinä siiitä ”paternalistisen tuuppamisen” (nudge) politiikasta, jonka kehittely osaltaan toi Richard Thalerille viime vuonna taloustieteen Nobel-palkinnon (ks. Kaisa Kotakorven artikkeli). Tanskan mallissa on siis käytetty keppiä, porkkanaa ja suunnittelijoilla näyttää lanttukin leikkanneen.

Miksi hallitus on kiirehtinyt − kaikkien viime vuonna voimaantulleiden työttömyysturvaa ja työsuhteita koskevien päätösten lisäksi − ajamaan läpi närkästystä herättävän aktiivimallin, josta puuttuvat kaikki Tanskan mallin fiksut elementit? Varmaankin siksi, että hetki on viimeinen, koska eduskuntavaalit pidetään (todennäköisesti) vain runsaan vuoden päästä. Mutta juuri vaalien läheisyyden vuoksi ei ole lainkaan ”mieletöntä, järjetöntä, järjenvastaista” se, että oppositio hyödyntää tilanteen. Pesäpallotermein: kai noin hätäisestä ja helposta syötöstä kannattaa lyödä sydämensä kyllyydestä läpi kentän. Vaalien läheisyys myös lienee osasyy sille, että hallituksen ulkokenttä on yllättävän, hmmm, passiivinen. Kärkipelaajat piiloutuvat räpylöidensä taakse; vain muutama urhoollinen pesävahti jaksaa aktiivisesti puolustaa hallituksen asemia.

Jos huonosti käy, aktiivimalli tuottaa maksimaalisen määrän närää, lisää byrokratiaa ja turhautumista mutta vähän todellisia työllisyysvaikutuksia. Pahimmassa tapauksessa lopputuloksena on tilastokosmeettinen temppurata. Poliittinen kiista, josta ei moralisoivia äänenpainoja todellakaan puutu, peittää alleen tärkeän asian: miten työttömyyttä vähennetään nyt, kun talouskasvu on äitynyt yllättävän nopeaksi. Tämä on ikävää Suomen talouden tulevaisuuden kannalta, sillä nyt on suhdanteiden näkökulmasta ja kenties historiallisestikin sellainen saranakohta, jossa pitäisi pyrkiä nousemaan menetetyn vuosikymmenen jälkeen takaisin kestävälle kasvu-uralle. Suhdanteiden näkökulmasta tilanne on oikea, koska nousukausihan on rakenteellisten uudistusten aikaa. Taloushistorian näkökumasta taas tilanteen tekee otolliseksi se, että 1990-luvun laman pitkä varjo ei enää juurikaan näy työelämässä – niin kuin se näkyi vielä jonkin aikaa sitten vanhimpien ikäluokkien työllisyysasteessa (ks. merkintäni) –, sekä kriittiseksi se, että työikäisen väestön määrä, osuudesta puhumattakaan, on laskussa.

Aktiivimallia on markkinoitu ratkaisuna työmarkkinoiden kohtaanto-ongelmaan eli siihen, että taloudessa on samaan aikaan sekä korkea työttömyys että runsaasti avoimia työpaikkoja. Kohtaantoa voidaan havainnollistaa Beveridge-käyrällä, joka kuvaa vakanssiasteen [avoimet työpaikat  / (täytetyt työpaikat + avoimet työpaikat)] ja työttömyysasteen suhdetta. Talouden kasvaessa työvoiman kysyntä kasvaa ja työttömyys vähenee: siirrytään Beveridge-käyrällä luodetta kohti. Laskukautena suunta on toinen: avoimien työpaikkojen määrä supistuu ja työttömyys kasvaa eli liikutaan Beveridge-käyrällä kaakon suuntaan. Näin Suomessakn on käynyt, kuten alla olevasta kuviosta voi havaita.¹

Työmarkkinoiden kohtaannossa on maiden välillä eroja: mitä lähempänä origoa Beveridge-käyrä on, sitä vähäisempi on työmarkkinoiden kohtaanto-ongelma. Beveridge-käyrän sijantiiin vaikuttavat työmarkkinoiden pelisäännöt mutta myös taloudelliset šokit. Suomessa 1990-luvun lama jätti perinnöksi työmarkkinoiden heikentyneen kohtaannon, ja ohitettu suuri taantuma puolestaan sysäsi euroalueen ja koko Euroopan unionin Beveridge-käyrää koilliseen origosta eli huonomman kohtaannon suuntaan. Suomen korkea vakanssiaste puolestaan tuli taantumassa vauhdilla alas,² mutta on tehnyt euroalueen kaksoistaantumassa omituisen surmansilmukan (kokonaistuotannon mukana, ks. merkintäni).

Myös Ruotsin Beveridge-käyrä on finanssikriisin jälkeen loitontunut origosta eli huonomman kohtaannon suuntaan, kuten alla oleva kuvio kertoo (näin todetaan myös Konjunkturinstitutetin tuoreimmassa palkanmuodostusraportissa; ks. s. 25, jossa oleva Beveridge-käyrä on hieman toisin laskettu mutta käytännössä saman näköinen kuin alla oleva). Vuonna 2013 Suomen ja Ruotsin Beveridge-käyrät kohtasivat eli maiden vakanssi- ja työllisyysasteet olivat hetken aikaa yhtä suuret, mutta siksi, että Suomessa työttömys kasvoi, kun taas Ruotsin talous oli jo kasvu-uralla.

Beveridge-käyrillä arviointuna Suomen kohtaanto-ero Ruotsiin on supistunut. Se käy selkeämmin ilmi alla olevasta kuviosta, joka kuvaa Beveridge-käyrien eron muutosta (Suomen ja Ruotsin vakanssiasteiden erotus prosenttiyksiköissä suhteessa maiden työttömyysasteiden erotukseen). Ennen finanssikriisiä sekä Suomen vakanssiaste että työttömyysaste olivat Ruotsia korkeammat eli kohtaanto-ongelma oli Suomessa selvästi pahempi. Viimeiset neljä vuotta työttömyys on ollut Suomessa suurempaa kuin Ruotsissa, mutta nyt vakanssiaste on ollut alhaisempi. Suomen talouden käänteen jälkeen (2016:II) työttömyysaste-ero Ruotsiin on pienentynyt, ja myös vakanssiaste-ero on pienentynyt − pysyen kuitenkin vaaka-akselin alapuolella. Tämä on hyvä uutinen, mutta kiinnikurottavaa riittää työttömyysasteessa, eikä mikään takaa sitä, että vakanssiaste-ero pysyy ”oikealla” puolella vaaka-akselia (siis sen alapuolella eli että Suomen vakanssiaste pysyy Ruotsia alhaisempana).

Työmarkkinoiden kohtaanto-ongelmiin on monia syitä, ja siksi myös ratkaisukeinoja täytyy olla useita. Koulutusuudistukset, liikkuvuuden edellytysten parantaminen ja kannustinloukkujen purkaminen kuuluvat niihin − näitä Vihriälän mainitsemia keinoja tullaan tarvitsemaan. Sen sjaan ei näytä siltä, että aktiivimalli olisi osa ratkaisua. Toivottavasti siitä ei tule osa ongelmaa.

* KORJAUS 13.1.2018. Martti Hetemäen kolumnin luettuani huomasin vertailleeni Tanskan ja Suomen mallin sanktioita huolimattomasti. Tanskassa aktiivisuusehdon täyttämättömyys johtaa todellakin vain yhteen omavastuupäivään NELJÄSSÄ kuukaudessa eikä kuukaudessa, kuten alunperin kirjoitin.↵

1. Vakanssi- ja työttömyyysasteet on laskettu neljän vuosineljänneksen liukuvina keskiarvoina; esimerkiksi 2017:II tarkoittaa vuosineljännesten 2016:III, 2016:IV, 2017:I ja 2017:II keskiarvoa. Kuvio on laadittu jatkamalla ja täydentämällä täältä löytyvää kuvioa.↵
2. IMF:n ekonomistien tutkimuksessa, joka koski 12 OECD-maata vuosina 2000−2013, Suomi, Tsekki ja Saksa olivat ainoat, joissa kohtaanto-ongelma lievittyi; se pahentui muun muassa Ruotsissa, Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa (s. 19).↵

Suomen kokonaistuotannon eli bruttokansantuotteen (bkt) määrä ohittaa tänä vuonna finanssikriisiä edeltäneen (2008) tason. Neljännesvuosittain tarkasteltuna voidaan kriisiä edeltäneen huipun (2007:IV) ennustaa tulevan ohitetuksi kuluvan vuosineljänneksen (2018:I) aikana. Henkeä kohden laskettu bkt on kuitenkin vielä kaukana taantumaa edeltäneestä huipusta. Bkt/asukas oli viime vuonna 95,7 prosenttia vuoden 2008 tasosta, ja kestänee pari vuotta ennen kuin kriisiä edeltäneelle tasolle ylletään. Se voisi tapahtua vuonna 2020, jos kasvu jatkuu kohtuullisen vahvana. Toisin sanoen bkt/asukas, tuo aineellisen elintason vajavainen mittari, tulee uineeksi 11 vuotta taantumaa edeltäneen (2008) tason alapuolella. Se on ennätyksellistä. 1990-luvun lamassa bkt/asukas oli 6 vuotta, 1930-luvun lamassa 4 vuotta ja ensimmäisen maailmansodan ja itsenäistymisen murroksessa 9 vuotta lamaa edeltänyttä huipputasoa pienempi.

Miksi taantuma venyi näin pitäksi? Miksi Suomen talous on elpynyt monia muita euromaita hitaammin? Miksi olemme jääneet jälkeen Ruotsista? Missä määrin taantuman pituus johtuu eueroalueen ongelmista ja maailmantalouden suhdanteista ja minkä verran kotoisista rakenteista ja ratkaisuista? Näihin ja moniin muihin kysymyksiin saadaan aikanaan varmasti monia hyviä, tutkimukseen perustuvia vastauksia. Niitä odotellessa kirjaan joitakin taloushistoriallisia pikahavaintoja taakse jääneestä taantumasta.

Suomen taantuman pituus ja elpymiskäänteen myöhäisyys käyvät ilmi alla olevasta kuviosta, joka esittää bruttokansantuotteen/asukas muutoksen Suomessa ja kuudessa verrokkimaassa vuodesta 2008 (=100) vuoteen 2017. Vertailuryhmä koostuu euroalueen ytimestä (Saksa ja Ranska), Etelä-Euroopan suurimmista talouksista (Espanja ja Italia) ja kahdesta Pohjoismaasta, Ruotsista ja Tanskasta, joista kumpikaan ei kuulu muodollisesti euroalueeseen, mutta Tanska on käytännössä osa sitä sidottuaan kruununsa euroon varsin lyhyellä (± 2,25 %) liealla.

Vertailu ei todellakaan mairittele Suomea, sillä viimeisen kolmen vuoden aikana ainoastaan Italiassa bkt/asukas on ollut vuoden 2008 tasoon verrattuna vielä alhaisempi kuin meillä. Kaikissa muissa maissa kriisiä edeltänyt taso on jo ylitetty – Espanjassa tosin nipin napin viime vuonna.¹ Tosin melko vaatimatonta on Tanskan ja Ranskankin talouskasvu ollut, joten verrokkijoukon euromaista vain Saksa voi ylpeillä kasvuluvuillaan. Oman valuutan omaava Ruotsi on vuodesta 2014 lähtien kasvanut vauhdillla, ja viime vuonna sen bkt/asukas oli Saksan tavoin 8 prosenttia suurempi kuin vuonna 2008.

Kuva muuttuu Suomen kannalta lohdullisemmaksi, kun otamme askeleen taaksepäin ja tarkastelemme kehitystä vuodesta 2000 lähtien. Talouskasvu näet oli meillä vuodesta 2000 vuoteen 2008 selvästi nopeampaa kuin kuudessa verrokkimaassa. Tämä pidempi perspektiivi myös osoittaa, että kotomaatamme ei ole sentään syytä luonnehtia Pohjolan Italiaksi, vaikka finanssikriisin jälkeinen kehnous sellaiseen kärjistykseen houkuttelisikin. Viime vuonna Suomen bkt/asukas oli sentään 17 prosenttia suurempi kuin vuonna 2000. Se oli enemmän kuin Espanjassa, Ranskassa tai Tanskassa − puhumattakaan Italiasta, jossa reaalinen bruttokansantuote asukasta kohti oli viime vuonna muutaman prosentin alhaisempi kuin vuonna 2000. Ruotsi on vertailujoukon ykkönen: bkt/asukas oli naapurissamme viime vuonna lähes 28 prosenttia suurempi kuin vuonna 2017; Saksassa kasvua kertyi vuosina 2000−2017 liki 22 prosenttia.

Yllä olevat kuviot kertovat vain suhteellisen muutoksen perusvuoteen (2000 tai 2008) verrattuna. Ottakaamme vielä toinen askel taaemmas ja tarkastelkaamme reaalisen kansantuotteen/asukas kehitystä vuodesta 1975 ja nyt vertailukelpoisissa arvoissa eli vuoden 2016 dollareina, maiden hintasojen erot huomioon ottaen (eli on tehty ostovoimapariteettikorjaus). Näin pystymme sekä tarkastelemaan reaalista, inflaatiosta puhdistettua muutosta yli ajan että vertaamaan talouksien bkt/asukas-tasoja toisiinsa.²

Suomi oli 1990-luvun loppuun asti joukon toiseksi viimeinen: vain Espanjassa ostovoimakorjattu bkt/asukas oli alhaisempi kuin Suomessa. 1990-luvun laman jälkeinen, pitkä nopean kasvun kausi nosti Suomen Ranskan, Italian ja jopa hetkeksi Saksan ohi. Tanskan ja Ruotsin bruttokansantuotetta/asukas Suomi ei saavuttanut ennen finanssikriisiä, ja sen jälkeen pohjoismaiset naapurit ovat karanneet kauemmaksi, ja myös Saksa on jättänyt Suomen taakseen kansakuntien bkt/asukas-kilpailussa. Tällä hetkellä (2017) ostovoimakorjattu bruttokansantuote henkeä kohti on Suomessa suurempi kuin Espanjassa (ero +17,6 %), Italiassa (+ 16,2 %) tai Ranskassa (+ 4,6 %), mutta pienempi kuin Saksassa (−8,8 %), Tanskassa (−9,1 %) ja Ruotsissa (−14,7 %).

Suomen taloudellinen kehitys viimeisen 150 vuoden aikana on ollut perässätulijan menestystarina. Suomi on saavuttanut taloudellisen kasvun eturintamaa ja siirtynyt kiinnottajien joukosta kiinniotettavien joukkoon (ks. artikkelini). 1990-luvun lama oli pitkä askel sivuun tältä kehitysuralta, mutta lamaa seurannut kasvukausi korjasi tilanteen. Finanssikriisin jälkeinen taantuma on ollut paljon pidempi poikkeama Suomen talouskasvun historialliselta polulta. Jos sota-aikojen poikkeusvuodet jätetään vertailun ulkopuolelle, ei vastaavaa tahmean kehityksen vuosikymmentä ole koettu. Paikallaan polkemisen syitä pohdin taantuman välitilinpäätöksen seuraavassa osassa.

1 AMECO-tietokannan vuoden 2017 ennusteita on tarkistettu Eurostatin ennakkoarvion sekä Ruotsin ja Tanskan uusimpien tilastojen perusteella.↵
2 Tilastot ovat peräisin Total Economy Databasesta, jonka tilastot on päivitetty viime marraskuussa. Vuoden 2017 luvut olen korjannut uusimpien kasvuprosenttien mukaisiksi.↵

Itsenäisen Suomen historia on kymmenen vuosikymmenen mittainen. Noista kymmenestä on viimeisin (2007−2017) talouskasvun eli henkeä kohti lasketun reaalisen bruttokansantuotteen (bkt) muutoksen mukaan arvioiden kehnoin. Kun vertailemme talouskasvua vuosikymmenittäin (1917→1927, 1927→1937, …, 2007→2017), osoittautuu juuri kulunut kymmenen vuotta ainoaksi jaksoksi, jolloin reaalinen bkt/asukas on pienentynyt. Näin siitä huolimatta, että vertailuvuosikymmenten joukkoon kuuluvat toisen maailmansodan aika (1937→1947) ja 1990-luvun laman vuodet (1987→1997). 

Yllä oleva kuvio osoittaa, miten poikkeuksellinen ajanjakso päättynyt pitkä taantuma on itsenäisen Suomen taloushistoriassa. Sadan vuoden jakaminen tasamittaisiin kymmenen vuoden pätkiin on tietenkin karkean mekaaninen jakotapa, joka ei ota huomioon eroja rajavuosien suhdannetilanteessa. Siksi yllä olevassa kuviossa on esitetty sekä päätevuosien mukaan laskettu keskikasvu että vuosittaisten kasvuprosenttien keskiarvo. Koska itsenäisyyden nollapisteessä, vuonna 1917, bkt/asukas oli poikkeuksellisen alhainen (25 % pienempi kuin vuonna 1913), tulee vuosikymmenen 1917→1927 keskikasvuksi huikeat 5 prosenttia vuodessa. Se ei kuitenkaan kuvaa oikein tuolloisen kansantalouden kasvupotentiaalia. Siksi kuvioon on sisällytetty myös vuosien 1900→1927 keskikasvun kuvaaja (vaaleansininen neliö), joka osoittaa 1,6 prosentin vuotuista kasvua. Tämä on hyvä muistus siitä, että kasvuprosentteja esiteltäessä on myös muistettava lähtötaso − perusasia, joka näytti ohitetun taantuman aikana joiltakin talouskommentaattoreilta välillä unohtuvan.

Matti Pohjola on asettanut viime vuosikymmenen pitkän taantuman Suomen talouskasvun historiaan kahdessa tuoreessa artikkelissaan (KAK 3/2017 ja 4/2017). Vuosien 1975−2015 analyysissään Pohjola on purkanut talouskasvun tekijöihinsä, ja osoittaa, että taloutemme paikallaanpolkemisen pääsyy on tuottavuuden kasvun pysähtyminen. Tuottavuuden merkitys käy ilmi myös vuosia 1975−2017 koskevasta kasvuhajotelmastani, jossa olen jakanut henkeä kohti lasketun reaalisen kansantuotteen kasvun lähteet työn tuottavuuteen (bkt/työtunnit) ja työpanoksen määrää kuvaaviin tekijöihin seuraavan kaavan mukaan:
Tuottavuus on tässä siis karkea työn tuottavuus, joka voidaan edelleen jakaa osiinsa eli työpanoksen määrän ja laadun, pääoman ja kokonaistuottavuuden kontribuutioihin; näitä Pohjola on analysoinut artikkelissaan.

Pohjolan esimerkkiä seuraten mittaan kasvua logaritmisilla prosenteilla.¹ Yllä oleva kuvio esittää vuotuisen muutoksen. Se osoittaa, että finanssikriisin jälkeinen negatiivinen tuottavuusšokki oli poikkeuksellinen koko ajanjaksona 1975−2017. Vuosina 2016 ja 2017 tuottavuus parantui, mikä selittää suuren osan kasvusta. 1990-luvun lamassa työttömyyden negatiivinen vaikutus oli suurin: se näkyi sekä työlliset/työvoima-osuuden (=1−työttömyysaste) sekä työvoimaan osallistumisen (työvoima/työikäiset) huomattavana negatiivisena kontribuutiona. Työikäisen (15−64) väestön osuuden supistuminen on 2010-luvulla alentanut bkt:n/asukas kasvua tuntuvasti. Työikäistä kohti laskettu bkt:n määrä oli viime vuonna jo 1,8 prosenttia suurempi kuin vuonna 2008. Työikäistä kohti lasketun bkt:n perusteella arvioiden Suomen kehitys verrokkimaihin (ks. edellinen merkintäni) verrattuna näyttääkin hieman paremmalta kuin bkt/asukas-mittaria käytettäessä.

Vuotuisten muutosten tarkastelu ei anna kovin havainnollista kuvaa kehityssuunnista, koska vuoden 2009 syvä sukellus nostaa seuraavien vuosien kasvuprosentteja, vaikka ne eivät riittäisikään kompensoimaan toteutunutta supistusta − tämä koskee esimerkiksi vuden 2010 tuottavuuden kasvua. Siksi alla olevan kuvion pitkän aikavälin tarkastelu, jossa on esitetty talouskasvun ”tekijöiden” kumuloituvat kasvukontrubuutiot vuodesta 1976 vuoteen 2017. Se osoittaa, että työn tuottavuus on henkeä kohti lasketun kokonaistuotannon ratkaiseva positiivinen tekijä. Sen ohella vain työvoimaan osallistumisen kasvulla on viimeisen kahden vuosikymmen aikana ollut myönteinen vaikutus bkt:een/asukas kasvuun. Huomattakoon, että työikäinen väestö tarkoittaa 15−64-vuotiaita, kun taas työvoimaan lasketaan tätä vanhemmatkin. Näin ollen myös ikääntyneiden työllisyyden lisääntyminen vaikuttaa tähän mittariin 15−64-vuotiaiden työvoimaan osallistumisen muutosten lisäksi.

Laskelman miinuspuolelle jäävät työaika, käännetty työttömyysaste (työlliset/työvoima) ja 2010-luvulla myös työikäisten väestöosuus: nämä ovat hidastaneet henkeä kohden lasketun bruttonkansantuotteen kasvua. Työttömyydellä oli erityisen suuri vaikutus 1990-laman aikana ja pitkään sen jälkeen. Pitkän taantuman aikana työttömyyden muutoksen vaikutus on ollut vähäisempi. Työvuoden pituus (työtunnit/työlliset) on tasaisesti alentunut. Meilläkin korkeampi elintaso (bkt/asukas) ja lyhyempi vuosityöaika ovat kulkeneet käsi kädessä (ks. merkintäni). Myös osa-aikaisten työsuhteiden lisääntyminen rakenteellisista tai suhdanneluontoisista syistä on alentanut keskimääräistä vuosityöaikaa.

Alla oleva kuvio havainnollistaa pitkän taantumamme (2008−2017) poikkeuksellisuutta vertaamalla sitä 1990-luvun lamaa edeltävään aikaan (1975−1990) ja sen jälkeiseen kasvukauteen (1990−2008). Lisäksi kuviossa on esitetty viimeisen kymmenen vuoden kehitys Ruotsissa. Länsinaapurimme talouskehitys on tunnetusti ollut parempaa kuin meillä: henkeä kohti lasketun bruttokansantuotteen määrän keskikasvu vuodesta 2008 vuoteen 2017 oli siellä 0,9 prosenttia, meillä −0,4 prosenttia. Hurjasta kehityserosta (1,5 prosenttiyksikköä) selittävät valtaosan työajan muutos (Ruotsi−Suomi = 0,5 %-yksikköä), tuottavuuden muutos  (R−S = 0,4 %-yks.) ja parempi työllisyyskehitys (R−S = 0,3 %-yks.). Työvoimaan osallistumisen vaikutus on vähäisempi (R−S = 0,2 %-yks.) ja väestön ikääntymisen vielä pienempi 2008−2017 (R−S = 0,1 %-yks.).

Hajotelma on tilastollinen sormiharjoitus, joka pitää paikkansa, koska se on laskennallinen identiteetti. Kyseessä ei ole taloustieteellinen kausaalianalyysi: bkt:n/asukas ”osatekijöitä” ei voi tulkita talouskasvun syiksi, koska ne ovat myös talouskasvun seurauksia. Väestön ikärakenne (työikäiset/väestö) on hajotelman osista oikeastaan ainoa kokonaiskysynnän muutoksista riippumaton tarjontatekijä tarkastelun kohteena olevalla keskipitkällä aikavälillä (2008−2017). Myös työvoimaan osallistuminen muutoksiin vaikuttavat suhdannetilanteen ohella siitä riippumattomat rakenteelliset tekijät, vaikkapa eläkejärjestelmän muutokset.

Työllisyyden kasvukontribuution voi olettaa kääntyvän positiiviseksi Suomessakin nousun jatkuessa, ja näin ehkä käy keskimääräiselle työajallekin (työtunnit/työlliset), jos vastentahtoistesti osa-aikaisten vuotuinen työpanos kasvaa nousun myötä − kovin merkittäväksi sen vaikutus ei kuitenkaan muodostune. Jos Tilastokeskuksen väestöennusteeseen on uskominen, väestön ikääntyminen ”syö” bkt:n/asukas kasvua noin 0,4 prosenttiyksiköllä vuodessa seuraavana 13 vuotena (2017−2030) − siis kuitenkin vähemmän kuin 2008−2017 −, mutta vain 0,1 prosenttiyksiköllä vuosittain seuraavana kolmena vuosikymmenenä (2030−2060).

Finanssikriisiä seurannut tuottavuusšokki oli Suomessa suurempi kuin verrokkimaissa, kuten alla oleva kuvio osoittaa. Siitä käy myös ilmi, että tuottavuuden elpyminen kriisin jälkeen on ollut meillä hitaampaa kuin muualla. Tässäkin vertailussa vain Italia jää taaksemme. Ilman tuottavuuden kasvua ei ole paluuta edes lähelle aiempien vuosikymmenten bkt/asukas-kasvulukuja.

Tuottavuus on siis ratkaiseva talouskasvun tekijä myös tulevaisuudessa, mutta onko vanhoihin korkeisiin kasvulukuihin paluuta?  Viime vuosina keskusteltu talouskasvun tulevaisuudesta on ollut suhteellisen pessimististä, mitä tulee tuottavuuskehitykseen. Näitä ”pitkäaikaisen stagnaation” (secular stagnation) pohdintoja ovat kotimaiselle yleisölle esitelleet muun muassa Juha Kilponen (KAK 2/2015) ja Antti Suvanto (KAK 1/2017). Vaikka tuottavuuden alentuminen näyttää olevan pidemmän aikavälin trendi, jonka alkupiste on finanssikriisiä kauempana menneisyydessä, on viimeisen vuosikymmen tuottavuuden alentumisessa myös lyhytaikaisempi osatekijä, jota Maurice Obstfeld ja Romain Duval ovat luonnehtineet ”tuottavuushystereesiksi”. Simon Wren-Lewis on analysoinut tästä näkökulmasta Britanniasta tuottavuuskehitystä. Tällä hetkellä onkin vaikea erottaa tuottavuustrendiä kriisin aiheuttamasta tuottavuuslamasta.

Kaikki paitsi tuottavuus on turhaa, voisi yllä esitettyjen laskelmien sanoman kärjstää. Henkeä kohti laskettu reaalinen bruttokansantuote voi kasvaa merkittävästi vain, jos tuottavuuden kasvuvauhti kohentuu. Siksi onkin yllättävää, että talouspoliittisessa keskustelussamme huono tuottavuuskehitys on saanut varsin vähän huomiota osakseen. Talouspolitiikan tekijöiden huomio on − Matti Pohjolan sanoin − ”keskittynyt miltei yksinomaan yritysten hintakilpailukykyä parantaviin ja julkisen talouden tasapainon palauttaviin toimiin” (KAK 3/2017, 267). Tämä siitä huolimatta, että yksikkötyökustannusten kohoaminen ei selitä kokonaistuottavuuden ongelmia, kuten Pohjola toteaa: ”Hintakilpailukyvyn ja pitkän ajan talouskasvun välillä ei talousteoriasta löydy kausaalisuhdetta, mikä selittää vähäisen huomion kansainvälisessä keskustelussa”. Hänen neuvonsa talouspolitiikan tekijöille on selkeä: ”Talouspolitiikkaa olisi suunnattava toimiin, jotka edistävät kokonaistuottavuuden kasvua” (4/2017, 485).

Miten onnistunut talouspoliitikkojen taantumadiagnoosi oikein on ollut? Onko rakenne- ja suhdannetekijät osattu erottaa toisistaan? Ovatko lääkkeet olleet oikeat? Näitä kysymyksiä pohdin taantuman välitilinpäätöksen seuraavassa osassa.

1. Logaritminen prosentti = (ln(x_t)-ln(x_t0))*100. Logaritmisten prosenttien mainio ominaisuus on se, että ne voidaan summata. Näin voidaan havainnollistaa kunkin osatekijän vaikutus kasvuun.↵

Finanssipolitiikka olisi yksinkertaista puuhaa, ellei siinä olisi kolmea pientä pientä pulmaa: suunta, mitoitus ja ajoitus. Niiden ratkaisemisessa ei Suomessa ole perinteisesti onnistuttu. Talouspolitiikkamme historia ei ole suhdanteita tasaavan finanssipolitiikan sankaritarina. Jukka Pekkarinen ja Juhana Vartiainen totesivat klassikkoteoksessaan Suomen talouspolitiikan pitkä linja (1993), että suomalaista finanssipolitiikkaa leimasi pitkään taipumus suhdannevaihteluiden vahvistamiseen eli myötäsyklisyyteen. Sehän tarkoittaa sitä, että elvytetään noussuhdanteessa ja kiristetään laskusuhdanteessa. Pekkarisen ja Vartiaisen luonnehdinta koski etenkin 1980-lukua edeltävää aikaa. Tuolta vuosikymmeneltä lähtien finanssipolitiikka alkoi jo olla vastasyklistä, suhdannevaihteluja tasaavaa − näin arvioi Sixten Korkman (Talous ja utopia 2012), joka oli itsekin finanssipolitiikkaa tekemässä. Nyt on palattu myötäsyklisyyden pitkälle linjalle.

Tällaiseen tulkintaan antaa aihetta talouspolitiikan arviointineuvoston uusin, vuoden 2017 raportti, joka on nyt julkaistu myös suomenkielisenä versiona. ”Kaiken kaikkiaan finanssipolitiikka on vahvistanut suhdannevaihteluita – se on ollut tiukkaa vuosina 2015–2016 ja ekspansiivista vuosina 2017–2018”, raportti tiivistää (s. 53). Myös Seija Ilmakunnas arvioi (syyskuussa 2017) finanssipolitiikan olleen suhdannevaiheluita vahvistavaa. Kun arviointineuvoston raportin englanninkielinen alkuperäisversio julkistettiin tammikuun lopulla, valtiovarainministeri Petteri Orpo kommentoi moitetta myötäsyklisyydestä sanomalla, että ”hänen mielestään finanssipolitiikan viritys on tällä hetkellä sopiva”.

Finanssipolitiikassakin sopivaa on tietenkin se, mikä sopimaan pannaan, mutta se ei tarkoita, että valittu linja olisi ”oikea”. Siitä, mikä on oikeaa finanssipolitiikkaa, on taloustietielijöidenkin keskuudessa useampi kuin yksi mielipide, mutta laaja yksimielisyys vallinnee siitä, ettei suhdannevaihteluiden voimistaminen ole suotavaa. Suhdannetilanne taas hahmotetaan tavallisesti vertaamalla kokonaistuotantoa eli bruttokansantuotetta (bkt) talouden tuotantokykyyn eli potentiaaliseen bkt:een. Tämän laskelman tuloksena saadaan arvio tuotantokuilusta: mitä positiivisempi se on, sitä kuumempi korkeasuhdanne on, mitä negatiivisempi kuiluluku on, sitä syvemmällä laskusuhdanteessa ollaan. Suuren negatiivisen tuotantokuilun vallitessa finanssipolitiikan ohjaajien oletetaan painavan kaasua; suuren positiivisen tuotantokuilun  − positiivinen kuilu, epäintuitiivista myönnettäköön  − oloissa olisi puolestaan jarrutettava.

Arvioita Suomenkin tuotantokuilusta esittävät monet kansainväliset tahot. Niitä löytyy Euroopan komission AMECO-tietokannasta, OECD:n Economic Outlook -tietokannasta ja Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) World Economic Outlook -tietokannasta. Alla oleva kuvio esittää näiden kolmen organisaation arvion Suomen tuotantokuilusta vuodesta 1985 lähtien sekä näiden kolmen laskelman (geometrisen) keskiarvon. Arviot ovat viime vuoden lopulta (loka−marraskuulta). Niiden perusteella ei siis voi päätellä, miltä suhdannetilanne näytti kunkin arvioijan mielestä menneisyydessä, käyrän kussakin pisteessä, sillä kuiluarviot ovat muuttuneet talouskehityksen mukana.

Näiden viime vuoden lopulla laskettujen tuotantokuiluarvioiden mukaan Suomen talous kävi ylikierroksilla ennen finanssikriisiä − ei kuitenkaan niin kuumana kuin 1980-luvun lopulla. Kriisi supisti kokonaistuotantoa 8,3 prosentilla vuonna 2009, mutta koska bkt oli ollut arvioiden mukaan potentiaaliaan suurempi, oli tuotantokuilu vuonna 2009 ”vain” −4,6 prosenttia. Vuosien 2010 ja 2011 elpyminen palautti kokonaistuotannon potentiaaliselle tasolle, mutta vuosina 2012−2015 tuotantokuilu taas suurentui.

Taloustieteen oppikirjaviisauden mukaan vuonna 2015 olisi pitänyt elvyttää, samoin vuonna 2016. Mutta Sipilän hallitus teki toisin ja kiristi finanssipolitiikkaa. IMF:n asiantuntijaryhmä totesi syyskuussa 2015 lausunnossan Suomen taloudesta, että julkisen talouden taspainottaminen heikentää lyhyellä aikavälillä kasvunäkymiä. Kaksi vuotta myöhemmin, marraskuussa 2017, IMF:n asiantuntijat totesivat vuoden 2018 talousarvioesityksen olevan myötäsyklinen. Asiantutijaryhmä ei kommentoinut vuoden 2017 finanssipolitiikkaa, mutta kikypaketin vuoksi se oli selvästi elvyttävää.

Valtiontalouden vaikutus suhdanteisiin ei toteudu ainoastaan yksittäisten päätösten kautta, sillä ns. automaattiset vakauttajat eli budjetin ne osat, jotka muuttuvat itsestään (= ilman erillistä päätöstä) suhdanteita tasoittavalla tavalla, tuovat finanssipolitiikkaan automaattisen vastasyklisen elementin Suomen kaltaisessa hyvinvointivaltiossa. Siksi finanssipolitiikan viritystä arvioitaessa huomio kohdistuu erityisesti sen ”päätösperäiseen osaan”. Tämän arviointiin on useita menetelmiä, joiden tulokset voivat poiketa toisistaan, kuten Ilari Ahola, Jenni Pääkkönen ja Veliarvo Tamminen artikkelissaan toteavat ja osoittavat. Eroista huolimatta kaikilla heidän käyttämillään mittareilla finanssipoltiikan viritys oli kiristävä vuosina 2015 ja 2016 mutta elvyttävä viime vuonna.

Päätösperäinen finanssipolitiikka ei siis ole osunut viime vuosina kohdalleen. Kannattaisikohan harkita tekoälyn hyödyntämistä finanssipolitiikan teossa? Aika yksinkertaisella algoritmilla finanssipoliittinen tekoälyohjelmamme − kutsutaan sitä vaikka Väinöksi − tuottaisi suomalaisen talouskeskustelun mittapuilla uskottavan kuuluisaa talouspuhetta tähän tyyliin: ”Kokonaisveroastetta sekä erityisesti työn verotusta on alennettava työn tarjonnan lisäämiseksi, työllisyysasteen kohottamiseksi, julkisen talouden kestävyysvajeen kiinnikuromiseksi ja velkaantumisen taittamiseksi.” Tosin Väinö, jonka tietokantaan olisi syötetty muun muassa talouspolitiikan arviointineuvoston kahden vuoden takainen raportti, saattaisi ajatella monimutkaisemmin. Se voisi suhtautua ”kriittisesti linjaukseen, jonka mukaan veroaste ei nouse vaalikauden aikana, ja tästä seuraavaan päätökseen sopeuttaa julkista taloutta vain menoja leikkaamalla”, koska ”veroaste on huono mittari julkisen talouden koolle”; koska ”julkisten menojen leikkauksilla ja erityisesti julkisten investointien vähentämisellä on suurempi negatiivinen vaikutus talouskasvuun kuin veronkorotuksilla” ja koska ”verotuksen tason vaikutus työllisyyteen on keskimäärin melko pieni”.

Väinöstä voisi olla apua myös talouspoliittisten linjausten nasevoittamisessa. Ajatellaan vaikkapa Sipilän hallituksen kehysriihen eilistä päätöstä: ”Hallitus valmistelee työsopimuslain muutoksen, jonka tarkoituksena on keventää yksilöllisen irtisanomisen kriteereitä 20 henkeä tai sen alle työllistävissä yrityksissä. Muutoksen tavoitteena on alentaa työllistämisen kynnystä.” Väinö, jonka muistista löytyisi myös George Orwellin romaani 1984, tiivistäisi koukeroisen muotoilun vaivatta talouspoliittiseksi iskulauseeksi: IRTISANOMINEN ON TYÖLLISTÄMISTÄ!

Valtiovarainministeriö (VM) julkisti viime perjantaina keväisen talouskatsauksensa ja ennusteensa. Se soi duurisssa: kokonaistuotanto kasvaa, työllisyysaste kohoaa ja julkinen talous tasapainottuu. Bruttokansantuotteen (bkt) ennustetaan kasvavan tänä vuonna 2,6 prosenttia ja ensi vuonna 2,2 prosenttia. Vain vuosi sitten ministeriö ennusti tälle vuodelle tasan prosentin ja ensi vuodelle 1,2 prosentin kasvua. Ennustelukujen raju korotus johtuu talouskasvun nopeutumisesta viime vuonna sekä vuoden 2016 bkt-tilastojen tarkentumisesta ylöspäin (vrt. tilastokeskuksen julkistukset maaliskuussa 2017 ja tammikuussa 2018). VM:n arvio kuluvan vuoden kasvuprosentiksi on nyt sama kuin viime vuoden totetunut kasvu tilastokeskuksen tämänhetkisen ennakkotiedon mukaan. Kuukausi sitten tilastokeskus laski viime vuoden kasvuksi peräti 3,0 prosenttia. Tietojen täsmentyessä viime vuoden kasvuprosentti voi vielä muuttua, kenties useammankin kerran.

VM:n ennustaa nyt, että talouden kasvuvauhti pysyy tämän vuoden viime vuoden tasolla mutta hidastuu jatkossa. Ministeriön nykyennuste bkt:n määrän kasvuksi tulevina vuosina on 2019: 2,2 %, 2020: 1,8 %, 2021: 1,3 % ja 2022: 1,1 %. Vuosi sitten ennusteen luvut olivat 2019: 1,2 %, 2020: 1,0 % ja 2021: 1,0 %. VM ei siis usko nopean kasvun jatkumiseen vaikka onkin joutunut korjaamaan ennustelukujaan ylöspäin.

Suomen talouden menetetty vuosikymmen ei ole ollut helppoa aikaa talousennustajille. Alla oleva kuvio kertoo, kuinka oikea VM:n näkemys talouden kasvusta on ollut finanssikriisin jälkeen. Se pohjautuu VM:n kevään ja syksyn taloudellisiin katsauksiin (ne löytyvät täältä). Syksystä 2010 lähtien katsauksessa on esitetty arvio kuluvan vuoden ja kahden seuraavan vuoden kasvusta, sitä ennen (kevääseen 2010) ennuste koski kuluvaa ja seuraavaa vuotta. Ennustetta laadittaessa on edeltävän vuoden bkt-lukema vielä ennakkotieto, joka muuttuu tilastojen täsmentyessä. Siksi olen ottanut lähtökohdaksi bkt:n määrän kolme vuotta aiemmin ja laskenut sen ja VM:n ennusteen kasvuprosenttien perusteella bkt:n määrän kahtena seuraavana vuonna. Esimerkiksi: vuoden 2011 ennusteen kasvuarviot olen kytkenyt vuoden 2008 toteutuneeseeen bkt:een. Näin olen saanut VM:n bkt-ennusteen vuosiksi 2012 ja 2013. Katsauksen laatimisvuotta koskevaa ennustetta ei kuviossa ole. Näin kunkin vuoden kohdalla on todellisen bkt:n (käyrä) lisäksi VM:n ennusteet kyseiselle vuodelle. Pylväitä on neljä: edellisen ja sitä edeltäneen vuoden kevät- ja syksyennusteiden kasvuprosenttien mukaan. Muutos pylväiden välillä kertoo siis sen, miten VM:n ennuste on  muutunut puolentoista vuoden aikana: kevään t−2 ennusteesta syksyn t−1 ennusteeseen.

Kuvio ei mairittele VM:n ennustajia. Vuosi 2009 on tietenkin oma lukunsa, sillä syksyn 2008 ennuste valmistui ennen finanssikriisin varsinaista puhkeamista Lehman Brothersin ajauduttua selvitystilaan 15.9.2008. Seuraavina vuosina VM:n ennuste oli hieman ylipessimistinen muttei kaukana totetutuneesta. Sen jälkeen ennusteet olivat toistuvasti ylioptimistisia, kunnes vuoden 2015 ennusteista lähtien VM on erehtynyt pessimistiseen suuntaan.

Ennustevirhe käy paremmin ilmi alla olevasta kuviosta, joka esittää ennustetun kokonaistuotannon poikkeaman todellisesta bkt:sta. Kriisivuoden 2009 ennustevirhe on tietenkin hurja, mutta myös vuosia 2012−2015 koskeneet ennusteet menivät melko täydellisesti metsään. Ennustevirhe on ollut pahimmillaan yli 8 prosenttia kahden vuoden päähän ja viitisen prosenttia ennustetta seuraavaa vuotta koskien. Keväästä 2015 lähtien ennustevirhe on alkanut tasaisesti kasvaa negatiiviseen suuntaan.

Arvio bkt:n kasvusta on vain yksi rivi VM:n talousennusteessa, johon sisältyy suuri joukko muita arvioita. Ennusteen lisäksi ministeriön taloudellinen katsaus sisältää analyysin talouden tilasta; se on paljon tärkeämpi kuin ennuste bkt:n kasvuprosenteista. Silti nuo prosenttiluvut ovat tärkeitä, koska niihin tiivistyy VM:n käsitys talouden kehityssuunnasta. Ja nostaahan ministeriö itsekin ne kärkiuutiseksi viestinnässään, joten ne on syytä ottaa vakavasti. Ja vakavasti ottaen on vaikea keksiä, mitä hyötyä on ennusteista, joiden arvio tulevasta talouskasvusta on niinkin pahasti harhainen kuin VM:n − ja varmaan muidenkin ennustelaitosten − ennusteissa huonoimmillaan tällä vuosikymmenellä. Eikä liene perusteetonta myöskään kysyä, kuinka paljon meidän kannatta luottaa VM:n tämänhetkisiin kasvuennusteisin, kun toissavuotinen näkemys on osoittautunut niinkin vääräksi kuin yllä olevan kuvion viimeiset pylväät osoittavat.

Ennusteilla on merkitystä jos ja kun talouspolitiikan linjauksia perustetaan niihin. Jos kokonaistuotanto arvioidaan liian alhaiseksi olettaen potentiaalisen tuotantokyvyn alentuneen, pienentää se arviota tuotantokuilusta ja syö perusteita elvyttävältä finanssipolitiikalta. Muistettakoon miten vuoden 2015 eduskuntavaalien alla VM:n virkamiehet tulivat julkisuuteen leikkausvaatimuksineen. Kansantalousosaston tuolloinen johtaja Markus Sovala  maalasi (HS 20.3.2015) synkän kuvan: ”Nyt puhutaan niin isoista sopeutustoimista, että leikkauksia on kohdistettava kaikkeen, mikä liikkuu.” VM:n tuolloinen talousnäkemys on merkitty yllä olevaan ennustevirhekuvioon asteriskilla (*). Se oli vaihtumassa liian optimistisesta liian pessimistiseksi, tiedämme nyt jälkiviisaasti. ”Takki auki etupainotteisesti leikkaamaan” -linja johti myötäsykliseen finanssipolitiikkaan, kiristykseen taantuman pohjassa (ks. merkintäni).

Talouskasvun jatkuessa ennnustajankin osa helpottuu. Jokainen viivottimen omistajakin pystyy kohtuulliseen ennusteeseen uskomalla, että eilisestä vie huomiseen suoraviivainen tie. Jos VM:n ennusteen suhde todellisuuteen muuttuu kuten viimeisen vuosikymmenen aikana, sen pessimistinen virhe vähitellen pienentyy muuttuakseen jossain vaiheessa liialliseksi optimismiksi. Toivottavasti siihen menee tällä kertaa poikkeuksellisen pitkä aika.

Suomen pitkälle taantumalle, menetetylle vuosikymmennelle − millä nimellä vuosien 2007−2008 finanssikriisin jälkeistä tahmean talouskehityksen aikaa kutsummekin − on antanut kateuden katkeroittaman sivumaun se, että rakkaalla länsinaapurilla Ruotsilla on mennyt paljon paremmin. Henkeä kohti laskettu bruttokansantuote (bkt) oli siellä viime vuonna 8,2 prosenttia suurempi kuin vuonna 2008; Suomessa bkt/asukas oli vuonna 2017 4,6 prosenttia pienempi kuin vuonna 2008. Finanssikriisin aattona Suomi oli lähes saavuttanut Ruotsin tulotason. Hintatasoerot huomioon ottava, ostovoimapariteettikorjattu bkt/asukas oli Suomessa 96,7 prosenttia Ruotsin tasosta vuonna 2008 mutta enää 84,1 prosenttia vuonna 2016. Tällä tasolla oltiin viimeksi vuonna 1980.

Yllä oleva kuvio on karua katseltavaa (luvut löytyvät täältä). Vaikka Suomen bkt/asukas suhteessa Ruotsiin on alentunut aiemminkin − 1960-luvulla, 1970-luvun puolivälissä ja 1990-luvun alun laman vuosina −, oli trendi vahvasti nouseva aina vuoteen 2008 asti. Suomi otti kiinni elintasoeroa Ruotsiin suorastaan harppauksin: runsaasta 60 prosentista reilusti yli 90 prosenttiin Ruotsin bkt:sta/asukas. Näin syvää ja pitkää pudotusta kuin vuoden 2008 jälkeen on koettu, ei viimeisen 70 vuoden taloushistoriassamme ole toista: tässä suhteessa pitkä taantumamme on ollut dramaattisempi kuin 1990-luvun lama. Ruotsinkin kasvu on ollut finanssikriisin jälkeen vaatimatonta aiempiin vuosikymmeniin verrattuna, mutta 0,9 prosentin vuotuinen lisäys (2008−2017) on riittänyt tekemään reilun eron Suomeen, jossa bkt/asukas on pienentynyt 0,4 prosentin vuosivauhtia. Eikä väestön ikääntyminenkään selitä eroa (ks. merkintäni).

Yksi keskeinen syy Suomen talouden paikallaan polkemiseen ja Ruotsista jälkeen jäämiseen löytyy viennin kehnosta kehityksestä. Ruotsin tavaroiden ja palvelusten viennin määrä oli viime vuonna 21 prosenttia suurempi kuin vuonna 2008, mutta Suomessa 3 prosenttia pienempi. Bruttokansantuotteen (siis koko bkt:n, ei henkeä kohden laskien) volyymin kasvuprosentit 2008→2017 olivat likimain samat kuin viennin: Ruotsi +18 %, Suomi −1 %.  Finanssikriisiin päättyi hyperglobalisaation kausi, jona viennin suhde kokonaistuotantoon kasvoi globaalisti ja keskeytyksettä. Kriisi iski niin Ruotsiin kuin Suomeen, mutta länsinaapuri kärsi vähemmän. Meillä kokonaistuotanto jäi Ruotsista monta askelta jälkeen, vienti vielä muutaman askeleen enemmän, ja tämän seurauksena viennin suhde bruttokansantuotteeseen on ollut meillä pitkän taantuman aikana keskimäärin yli 7 prosenttiyksikköä pienempi kuin Ruotsissa. Eroa on selvästi enemmän kuin ennen finanssikriisiä 2000-luvulla (4 %-yksikköä) (ks. kuvio alla).

Suomi ja Ruotsi ovat yhteiskuntina ja talouksina monessa suhteessa samanlaisia, mutta erojakin on, ja yksi niistä on viimeisen kahden vuosikymmenen aikana ollut se, että Suomi kuuluu yhteisvaluutta euroon, kun taas Ruotsilla on edelleen oma kruununsa ja rahapolitiikkansa. Siksi Ruotsin valuutan ulkoinen arvo on vaihdellut finanssikriisin jälkeen maan taloudellisen kehityksen ja rahapoliittisten toimien vaikutuksesta, kun taas euron kurssiin eivät Suomen talouspolitiikan tekijät ole voineet vaikuttaa. Valuuttakurssilla taas on merkitystä, koska se vaikuttaa vientiin.

Onko oma valuutta syy siihen, että Ruotsin vientimenestys on ollut paljon Suomea parempi? Aloitetaan vastauksen hakeminen tarkastelemalla Ruotsin kruunun ja ”Suomen euron” kurssien muutosta (ks. kuvio alla). Kyse on todellakin ”Suomen eurosta”, sillä Kansainvälinen järjestelypankki (BIS) laskee effektiiviset valuuttakurssit (EER) erikseen kullekin euromaalle niiden ulkomaankaupan maajakauman mukaan (”effektiivinen valuuttakurssi” tarkoittaa ulkomaankauppaosuuksilla painotettua valuuttaindeksiä). Kun oman valuutan ja muiden valuuttojen kursseista lasketaan kauppaosuuksilla painotettu keskiarvo, saadaan nimellinen effektiivinen valuuttakurssi (NEER). Alla olevan kuvion pohjana ovat kurssit, jotka kuvaavat sitä, kuinka monta yksikköä muita valuuttoja kruunulla tai Suomen eurolla saa (siis oman valuutan hinta muissa valuutoissa). Kun laskelmaan otetaan mukaan hintatasojen vertailu (kotimaa = P, muut maat = P*) saadaan tulokseksi reaalinen effektiivinen valuuttakurssi (REER = NEER • P/P*). Sen heikkeneminen tarkoittaa reaalista devalvoitumista, jonka pitäisi parantaa viennin hintakilpailukykyä, ja vahvistuminen reaalista revalvoitumista, jonka pitäisi heikentää kilpailukykyä. Alla olevassa kuviossa vertaillaan Ruotsia Suomeen eli käyrät kuvaavat suhteellista kehitystä maiden välillä vuosien 2003−2007 keskitasoon verrattuna.

Yllä oleva kuvio kertoo siis sen, kuinka Ruotsin kruunun ja Suomen euron nimelliset ja reaaliset kurssit ovat muuttuneet suhteessa toisiinsa vuoden 2003 alusta tämän vuoden maaliskuuhun: alaspäin mentäessä kruunu on menettänyt arvoaan ja ylöspäin liikuttaessa vahvistunut suhteessa euroon. Syksyyn 2008 asti kurssivaihtelut olivat vähäisiä: keskihajonta oli 1,5 prosenttia (REER). Finanssikriisin puhjettua kruunun kurssi (suhteessa Suomen euroon) sukelsi − kuukausitasolla alimmillaan lähes viidenneksen vuosien 2003−2007 keskiarvon alapuolle ja vuositasollakin (2009) 14 prosenttia alemmaksi. Vuoden 2010 loppuun mennessä kruunun arvo oli palautunut finanssikriisiä edeltäneelle tasolle ja nousi sitten sen yläpuolelle: kruunu revalvoitui syksyyn 2012 asti. Vuoden 2013 alusta kruunun alkoi jälleen heikentyä. Nimellinen valuuttakurssi alitti finanssikriisiä edeltäneen (2003−2007) tason kesällä 2014, reaalinen kurssi jo vuoden 2013 lopulla. Kurssipudotus päättyi vuonna 2015, mutta nyt suunta on taas alaspäin: kuluvan vuoden maaliskuussa kruunun reaalinen effektiivinen valuuttakurssi oli 13 prosenttia finanssikriisiä edeltäneen tason alapuolella.

Nimellisen ja reaalisen kurssin käyrien eriytyminen vuoden 2011 alusta kertoo sen, että hintatason muutokset Suomessa ja Ruotsissa eivät enää olleetkaan suurin piirtein samanlaisia − kuten olivat olleet siihen asti. Ruotsin hintatason muutosta suhteessa Suomen hintoihin kuvaa yllä olevassa kuviossa kaksi käyrää: vihreä perustuu yhdenmukaistettuun kuluttajanhintaindeksiin (HCIP), keltainen taas esittää reaalisen ja nimellisen valuuttakurssin (ja siis hintatasojen) suhteen. Käyrien erot johtuvat Suomen ja Ruotsin viennin maajakauman eroista: muun muassa siitä, että Venäjän osuus Suomen viennistä on huomattavasti suurempi kuin Ruotsin viennistä ja että itänaapurissa inflaatiovauhti on ollut reilusti suurempi kuin Suomessa − pahimmilaan kaksinumeroinen.¹ Kuluttajahintaindeksin mukaan Ruotsin hintataso suhteessa Suomeen alentui vuoden 2014 alkuun asti reilulla 6 prosentilla 2003−2007(−2010) tasoon verrattuna. Sen jälkeen hintojen nousu on ollut Ruotsissa hieman nopeampaa kuin Suomessa, mutta länsinaapurin hintataso (vuosiin 2003−2007 verrattuna) on edelleen (maaliskuu 2018) reilut 3 prosenttia Suomea alhaisempi.

Ruotsin kruunu on viimeisen vuosikymmenen aikana siis devalvoitunut että revalvoitunut, ja kurssivaihtelut ovat olleet huomattavia − näin etenkin vuonna 2009, jolloin kruunu devalvoitui rajusti. Jos Ruotsi on hyötynyt joustavasta valuuttakurssistaan, sen pitäisi näkyä vientitilastoissa. Valuuttakurssin ja vientimenestyksen muutoksia tarkastellaan alla olevassa kuviossa. Vaaka-akselilla on Ruotsin kruunun reaalinen valuuttakurssi suhteessa Suomen euroon: vasemmalle liikuttaessa kruunu devalvoituu, oikealle kuljettaessa revalvoituu. Pystyakseli mittaa Ruotsin tavara- ja palvelusviennin määrän kehitystä suhteessa Suomen vientiin. Ylöspäin mentäessä Ruotsin viennin määrä kasvaa Suomen vientiä nopeammin. Kumpikin muuttuja on neljän vuosineljänneksen liukuva keskiarvo (esim. 2003:I=2002:II−2003:I).

Kuvio kertoo, että ennen finanssikriisiä (2003−2007) Suomi ja Ruotsi olivat yhtä onnellista pohjoismaista perhettä: reaalisen valuuttakurssin ja vientikehityksen erot olivat vähäisiä (vaaleansininen ympyrä). Finanssikriisin puhjetessa syksyllä 2008 Suomen vientimenestys oli Ruotsia parempi. Sitten kruunu ensin devalvoitui reilusti (2009) ja revalvoitui saman verran (2010), niin että vuoden 2011 alussa reaalisten valuuttakurssien suhde (siis 4 edeltävän kvartaalin keskiarvo) oli lähellä vuosien 2003−2007 keskiarvoa. Ruotsin vientimenestys suhteessa Suomeen oli tämän kierroksen aikana parantunut merkittävästi (yli 10 ”pisteellä”, 2003−2007=100). Se, että devalvoituminen vaikuttaa vientimenestykseen viipeellä, on odotusten mukaista (vrt. J-käyrä).

Vuodesta 2011 Ruotsin kruunu revalvoitui reaalisesti, mutta maltillisesti: vuosina 2012−2013 kruunun reaalinen effektiivinen valuuttakurssi suhteessa Suomen euroon oli runsaat 3 prosenttia vuosien 2003−2007 tason yläpuolella. Viennin määrä oli silti 7 prosenttia suurempi (vaaleanpunainen ympyrä), mihin täytyy siis hakea selityksiä muualta kuin valtuuttakursseista. Nokian matkapuhelinviennin hiipuminen on ainakin osaselitys. Korkean teknologian tuotteiden osuus Suomen tavaraviennin arvosta suorastaan romahti: ennätysvuonna 2000 se oli peräti 23,3 prosenttia, vuonna 2005 21,3 prosenttia ja vuonna 2008 vielä 17,5 prosenttia. Siitä se luisui vuoden 2013 pohjalukemaan, vain 6,3 prosenttiin (lähde: Tulli).

Vuodesta 2013 lähtien reaalisen valuuttakurssin ja viennin keskinäissuhde on taas muuttunut odotetulla tavalla: kruunun realvoituessa Ruotsin vientimenestys on heikentynyt (käyrä kulkee kohti kaakkoa), ja kruunun devalvoituessa Ruotsin vienti on kasvanut Suomen vientiä nopeammin (käyrä kulkee luoteeseen). Vuoden 2015 alussa kruunun devalvoituminen melkein loppui, ja Suomen viennin suhteellinen voimistuminen (Ruotsiin verrattuna) alkoi vuotta myöhemmin. Vuosina 2015−2017 kruunun reaalinen kurssi suhteessa Suomen euroon oli yli 7 prosenttia alle vuosien 2003−2007 tason ja viennin määrä taas lähes 18 prosenttia suurempi (vaaleankeltainen ympyrä). Tämän vuoden puolella kruunu on taas devalvoitunut eli yllä olevan kuvion käyrä on siirtymässä länteen päin. Nähtäväksi jää, kulkeeko se myös kohti pohjoista, vai jatkuuko Suomen viennin Ruotsia parempi kehitys tästä huolimatta.

Valuutan devalvoituminen ei tietenkään ole mikään ihmelääke, ei varsinkaan pitkällä aikavälillä − tästähän Suomessa on paljon kokemuksia oman markan ajoilta. Devalvoituminen nostaa tuontihyödykkeiden hintaa ja siten lisää paineita kotimaisen hintatason nousuun, joka puolestaan nostaa reaalista valuuttakurssia. Kruunun devalvoitumisen suuruus huomioon ottaen onkin yllättävää, että Ruotsin hintataso suhteessa Suomeen tuskin värähti vuonna 2009. Talouden šokeeraava pudotus varmaan patosi tuonnin kallistumisesta aiheutuvia hinnankorotuspaineita. Nimellispalkat eivät taas ehdi reagoida valuuttakurssimuutoksiin kovinkaan nopeasti. Kruunun revalvoitumisen vuosina 2011−2013 olettaisi puolestaan hillinneen hintojen ja palkkojen nousua tuontituotteiden halpenemisen vuoksi.

Syytä Ruotsin hintatason maltilliseen kehitykseen devalvoitumisesta huolimatta voidaan hakea työvoimakustannusten suhteellisesta muutoksesta. Alla olevassa kuviossa on esitetty Suomen ja Ruotsin nimellisten työvoimakustannusten (Eurostatin LCI-indeksi) muutos vuosien 2003−2007 kansallisiin tasoihin verrattuna (ei siis euro- tai kruunumääräisesti toisiinsa verrattuna eikä yksikkötyökustannuksina). Kuvio vahvistaa sen monesti toistetun havainnon, että vuosien 2007 ja 2008 työmarkkinaratkaisut nostivat merkittävästi palkkatasoa Suomessa − muun muassa Ruotsiin verrattuna. Siellä nimellisten työvoimakustannukset ovat nousseet tasaisesti ilman hyppäyksiä.

Vuonna 2009 Ruotsin nimellispalkat olivat vuosien 2003−2007 tasoon verrattuna reilut 6 prosenttia alhaisemmat kuin Suomessa (vaaleanpunainen käyrä). Tuo ero säilyi vuoteen 2013, jonka jälkeen ero on vähitellen hävinnyt supistunut olemattomaksi Suomen Ruotsia pienempien palkankorotusten vuoksi. Työvoimakustannuksissa ero on kaventunut nopeammin ja vaihtunut Suomen eduksi (punainen käyrä), koska työnantajamaksuja on meillä alennettu. Matti Vanhasen (kesk) II hallitus valtiovarainministerinään Jyrki Katainen (kok) poisti työnantajien Kela-maksun vuoden 2010 alusta, ja Juha Sipilän (kesk) hallitus valtiovarainministerinään Petteri Orpo (kok) alensi kilpailukykysopimukseen liittyen työnantajien sairausvakuutusmaksua vuoden 2017 alusta.

Vaikka työvoimakustannukset alentuivat Ruotsissa Suomeen verrattuna 2007−2009, ei muutos siis näkynyt Ruotsin hintatasossa (vihreä käyrä) kruunun devalvoitumisen vuoksi. Mutta viennin hintakilpailukyvyn näkökulmasta on olennaista, ettei Ruotsin hintataso noussut suhteessa Suomeen, ja näin Ruotsi säilytti devalvoitumisedun. Kruunun revalvoituminen 2011−2012 voi puolestaan selittää osan Ruotsin hintatason suhteellisesta laskusta Suomeen verrattuna.

Mitä olisi tapahtunut, jos työvoimakustannukset olisivat muuttuneet Suomessa samaa unettavan tasaista tahtia kuin Ruotsissa? Muiden tekijöiden pysyessä ennallaan, olisi Ruotsin hintataso suhteessa Suomeen noussut devalvaation vuoksi, ja näin kruunun reaalinen valuuttakurssi suhteessa ”Suomen euroon” olisi heikentynyt vähemmän kuin tapahtui. Revalvoituessaan kruunu taas olisi vahvistunut reaalisesti totetunutta enenmmän, ja uusi reaalinen devalvoituminen olisi alkanut myöhemmin. Tässä vaihtoehtoisessa todellisuudessa Ruotsin omasta valuutastaan saama vientikilpailuetu suhteessa Suomeen olisi ollut toteutunutta vähäisempi, mutta kruunu olisi silti devalvoitunut huomattavasti reaalisesti suhteessa Suomen euroon vuonna 2009. Vuosina 2011−2013 kruunun revalvoituminen taas olisi antanut Suomelle merkittävän suhteellisen kilpailuedun. Vuosina 2015−2017 Ruotsin reaalinen valuuttakurrsi olisi sen sijaan alentunut jyrkemmin − ja alemmaksi, koska vaihtoehtoisessa todellisuudessamme ei tietenkään olisi tehty kilpailukykysopimusta. Kaiken kaikkiaan Suomen vientimenestys suhteessa Ruotsiin − ja samalla muuhun maailmaan − olisi ollut toteutunutta parempi. Toisessa vaihtoehtoisessa todellisuudessa, jossa Suomella olisi ollut oma kelluva markka, vuosien 2007−2008 palkkaratkaisut olisivat luultavasti olleet toisenlaiset, ja vaikka ne olisivat olleetkin hintakilpailukykyä heikentäviä, markan devalvoituminen vuonna 2009 olisi korjannut tilannetta.

Palkkaratkaisujen lisäksi Suomen hintatasoa ovat tuupanneet ylöspäin arvonlisäveron (alv) korotukset. Alv:n perusprosenttia on nostettu kaksi kertaa prosenttiyksiköllä: Vanhasen II hallitus nosti sen heinäkuun 2010 alusta 23 prosenttiin ja Kataisen hallitus valtiovarainministerinään Jutta Urpilainen (sd) vuoden 2013 alusta 24 prosenttiin. Ruotsissa alv:a ei ole muutettu. Veron perusprosentti on siellä  on korkeampi (25 %), mutta sillä ei ole merkitystä, kun vertaillaan hintatasojen suhteellista muutosta ajassa. Sitä paitsi alennetut verokannat ovat Ruotsissa alhaisemmat (12 % ja 6 %) kuin Suomessa (14 % ja 10 %).

Ruotsi on finanssikriisin jälkeen hyödyntänyt oman rahan etuja ja sopeutunut vientikysynnän šokkiin kelluvan valuuttakurssin avulla. Onko Ruotsi siis tehnyt vanhanaikaisen, voidaan kysyä käynnissä olevista jääkiekon MM-kisoista vertauskuvallista innoitusta hakien. Muisteltakoon vaikka vuoden 2003 MM-kisojen ikimuistoista välieräottelua, jossa Ruotsi nousi 1−5 tappioasemasta 6−5 voittoon (selostus suomeksi ja ruotsiksi). Tuolloinhan Peter Forsberg nosti Ruotsin tasoihin päättämällä läpikentänluistelun vanhanaikaiseen (5−5). Sitä talouspoliittista vanhanaikaista, jonka Ruotsin voisi ajatella tehneen, kutsutaan beggar-thy-neigbour-politiikaksi. Maidemme välisessä kaupassa kruunun devalvoitumisen pitäisi vaikeuttaa Suomen vientiä Ruotsiin ja helpottaa. Ruotsin vientiä Suomeen. Kauppataseluvut antavat tukea tällaiselle päätelmälle. Vuosina 2003−2008 Suomen kauppatase (tavaravienti−tavaratuonti) Ruotsin kanssa oli ylijäämäinen (keskimäärin 0,5 % bkt:sta), vähemmän (0,2 %) vuosina 2009−2012 mutta saman verran alijäämäinen (−0,2 % bkt:sta) viimeisen viiden vuoden (2013−2017) aikana (kauppatase: Tulli, bkt: Tilastokeskus). Suomen vaihtotase kokonaisuudessaan on ollut vuodet 2011−2016 alijäämäinen. On kuitenkin syytä huomata, että vaihtotaseen ylijäämä alkoi supistua jo ennen finanssikriisiä, kuten alla oleva kuvio osoittaa. Ruotsin vaihtotase on pysynyt ylijäämäisenä, mitä ei tietenkään voida laskea automaattisesti joustavien valuuttakurssien ansioksi. (Se, parantaako valuutan devalvoituminen vaihtotasetta, riippuu viennin ja tuonnin hintajoustoista Marshall-Lerner-ehdon mukaisesti.) Ja edelleen: nimellinen valuuttakurssin muutokset (ja Ruotsin talouspoliittiset päätökset) eivät yksin ratkaise, sillä reaaliseen valuuttakurssiin vaikuttavat Suomessa tehdyt kustannustasoon vaikuttavat ratkaisut.

Euroalueen sisällä talouskehitys on ollut finanssikriisin jälkeen varsin epätasaista. Saksassa talous topui nopeimmin (ks. merkintäni), ja sen vaihtotaseen ylijäämä jatkoi kasvuaan pienen seisahduksen jälkeen nousten peräti 9 prosenttiin suhteessa bruttokansantuotteeseen vuonna 2015. Ambrose Evans-Pritchard kirjoitti jo joulukuussa 2008, että ”Saksa harjoittaa beggar-thy-neighbour-politiikkaa”, ja samanlaista kritiikkiä on kuultu monta kertaa sen jälkeenkin. Vuonna 2015 ”Saksan euron” reaalinen valuuttakurssi suhteessa ”Suomen euroon” oli yli 5 prosenttia vuosien 2003−2007 keskiarvoa alhaisempi. Tätä ei voine kutsua vanhanaikaiseksi, kun pelataan samassa eurojoukkueessa − pelataanhan? Voitaisiinko tätä ”uudenaikaista” kutsua vaikka seinen-Nachbarn-in-der-Währungsunion-ein-bisschen-zu-züchtigen-politiikaksi?

Kaksikymmentä vuotta sitten Suomi ja Ruotsi olivat talouspolitiikan tienristeyksessä: euroon vai ei? Suomi valitsi euron, suuntasi kohti tuntematonta, ja Ruotsi kruunuineen jäi jatkamaan oman valuutan tiellä. Finanssikriisin jälkeisen vientikehityksen valossa Ruotsin ratkaisu on osoittautunut viisaammaksi. Oma kelluva valuutta on antanut sille joustovaraa ja auttanut sopeutumaan maailmantalouden suurimpaan šokkiin sitten 1930-luvun laman. Ja vientimenestys taas on ratkaisevaa Suomen ja Ruotsin kaltaisten pienten avotalouksien kehitykselle ylipäänsä. Helsingin Sanomien laajassa kyselyssä (HS 30.12.2016) euron hyödyistä ja haitoista 29 ekonomistista lähes jokainen (25 kyllä, 1 ei, 3 ei kantaa) oli sitä mieltä siitä, että oma kelluva valuutta olisi nopeuttanut elpymistä. Euron hyötyjä ja  haittoja punnitessa on tietenkin otettava huomioon muutkin seikat kuin suhdannesopeutumisen helppous.²

Mikään ihmelääke ei kelluva valuuttakaan ole. Se auttaa suuriin suhdannešokkeihin sopeutumisessa, mutta on huomattava, että silloinkin reaalisen valuuttakurssin muutos riippuu myös kotoisesta kustannuskehityksestä. Koska nimellispalkat kuitenkin ovat jäykkiä, on kelluvan valuutan devalvoitumisen etuna nimenomaan sopeutumisen nopeus ja helppous. Valuuttakurssit eivät myöskään ratkaise talouskehityksen kannalta tärkeää tuottavuusongelmaa (vrt. merkintäni), joka − sen lisäksi että on kasvun tärkein lähde − vaikuttaa myös yksikkötyökustannusten kehitykseen.

Mutta vuonna 1998 ei tiedetty sitä, mikä tänään tiedetään. Eikä euro ollut vain rahajärjestelmävalinta. ”Euron perustaminen ja Suomen liittyminen siihen perustui yhtä vahvasti sekä talouspoliittisiin että yleisiin poliittisiin näkökohtiin”, kirjoittaa Heikki Oksanen artikkelissaan (KAK 2/2017), joka synnytti vilkkaan jatkokeskustelun Kansantaloudellisen aikakauskirjan sivuilla (KAK 3/2017). Vaikka euroon liittyminen olisikin virhe, siitä ei seuraa, että eurosta eroaminen olisi viisasta. Vuoden 1998 tienristeykseen ei ole paluuta, koska sitä ei ole enää olemassa.

1. Kun nopean inflaation Venäjä saa Suomen euron reaalisen efektiivisen valuuttakurssin laskennassa suuremman painon kuin Ruotsin kruunun reaalikurssin laskennassa, näyttäytyy Suomen inflaatio vähäisempänä kuin suoraan Suomen ja Ruotsin kuluttajahintaindeksejä verrattaessa.↵
2. Kaksi Helsingin Sanomien ekonomistikyselyyn vastannutta lainaa Zhou Enlain vuoden 1972 vastausta kysymykseen Ranskan vallankumouksen vaikutuksista: ”Liian aikaista sanoa.” Tämän lentäväksi lauseeksi muodostuneen lausuman on luultu koskeneen Ranskan suurta vallankumousta (1789). Tosiasiassa Zhou kommentoi muutaman vuoden takaisia tapahtumia, Ranskan kumousvuotta 1968 (ks. tämä ja tämä).↵

Työministeri Jari Lindström (sin) esitti pari viikkoa sitten (9.5.) eduskunnalle hallituksen vastauksen välikysymykseen nuorten työehdoista. Vastauksessaan hän puolusti muun muassa hallituksen kehysriihessä 11.4. tekemää päätöstä valmistella ”työsopimuslain muutos, jonka tarkoituksena on keventää yksilöllisen irtisanomisen kriteereitä alle 20 henkeä työllistävissä yrityksissä” (työllisyyspaketti kokonaisuudessaan löytyy täältä). Lindström avasi eduskunnalle ”hallituksen lähtökohtia” ja vakuutti, että ”on olemassa taloustieteellistä näyttöä siitä, että irtisanomisen helpottaminen edistää työllisyyttä”. Lisäksi Lindström viittasi Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen (Etla) tutkimusjohtajan Niku Määttäsen kirjoitukseen, jossa tämä kertoi olevan ”näyttöä myös siitä, että irtisanomissuojan helpottaminen parantaa myös tuottavuutta” − tämä siis työministerin muotoilu. 

Lindström kaiketi viittasi Määttäsen blogikirjoitukseen (29.4.), mutta Määttänen käsitteli irtisanomista jo 8.3. päivätyssä muistiossaan, joka lienee tarkoitettu kehysriihen(kin) pohjapaperiksi. Valtiovarainministeriö (VM) tilasi viideltä ”arvostetulta talouspolitiikan asaintuntijalta” arvion Suomen talous- ja työllisyyspolitiikasta.¹ Määttänen esitti muistiossaan selkeät politiikkasuositukset, joista yksi kuului: ”Heikennetään yksilöperusteista irtisanomissuojaa.” Tästä neuvosta hallitus kehysriihessään siis otti vaarin.Tosin Määttänen ehdotus koski yrityksiä koosta riippumatta, kuten hän blogikirjoituksessaan muistutti. 20 työntekijän rajan hallitus varmaankin nappasi yhteistoimintalaista − sehän ei koske alle 20 hengen yrityksiä.

Määttänen kirjoitti muistiossaan, että vaikka Suomessa voidaan työntekijä voidaan irtisanoa työntekijä ”melko helposti” tuotannollisin tai taloudellisin perustein, ”yksilöperusteinen irtisanominen on ilmeisesti eurooppalaisessakin vertailussa varsin hankalaa”. Hän viittasi Roger Wessmanin blogikirjoitukseen,  jossa tämä vertaili työsuhdeturvaa eri maissa OECD:n tietokantaan tukeutuen. Wessman kyllä kirjoitti, että yksilöllistä irtisanomista koskevat Suomen säännöt kuuluvat ”tiukempien joukkoon” mutta jatkoi, että ”[m]itenkään poikkeuksellisen tiukkoja Suomen säännöt eivät tosin ole. Moni muu EU-maa (Ruotsi ja Saksa mukaan lukien) on samalla tasolla”.  Alla olevassa kuviossa vertaan Suomea samaan kuuden maan joukkoon, jota käytin aiemmassa merkinnässäni.

–

OECD:n tietokannan tiedot kuvaavat tilannetta vuoden 2013 alussa (kahden maan osalta vuoden 2014 alun tilanne). Niinpä Suomea koskevat tiedot eivät ole ajantasalla, sillä vuoden 2017 alusta tulleet koeajan pidennys ja muut työsuhdeturvan heikennykset (ks. merkintäni) eivät näy Suomen indeksiluvussa − eivät tietenkään näy muissakaan maissa tehdyt säädösmuutokset. OECD:n yleisindeksin (vakituiset työntekijät) mukaan Suomessa työsuhdesuoja oli alhaisin, mutta yksilöllisten irtisanomisten suhteen lainsäädäntö oli Espanjassa ja Tanskassa muutama vuosi sitten vapaamielisepi työnantajan näkökulmasta tarkasteltuna. Mutta jos yksilöperusteista irtisanomista pitää Suomessa eurooppalaisittain verraten ”varsin hankalana” (Määttänen), niin vielä hankalampaa se siis on Ruotsissa, Saksassa, Ranskassa ja Italiassa. Tilapäisten työntekijöiden suojelu taas oli Suomea vähäisempää etenkin Ruotsissa ja hieman vähäisempää myös Saksassa ja Tanskassa.

Kaikkien OECD-maiden (34) joukossa Suomi on sijalla 12, kun maat asetetaan järjestykseen sen mukaan, kuinka helppoa irtisanominen on (yleisindeksi). Kärki ei yllättäne: Uusi-Seelanti, Yhdysvallat, Kanada ja Iso-Brtannia. Sama nelikko toisessa järjestyksessä (Yhdysvallat, Kanada, Iso-Britannia ja Uusi-Seelanti) on kärjessä myös silloin, kun rajoitutaan vakituisten työntekijöiden yksilöliseen irtisanomissuojaan. Suomi sijoittuu tässä rankeerauksessa sijalle 26 eli tiukan suoja maihin. Kahdeksan tiukemman suojelun OECD-maata ovat Ruotsi, Chile, Saksa, Italia, Ranska, Alankomaat, Tšekki ja Portugali. Kollektiviisten irtisanomisten lisävaatimusten suhteen Suomi sen sijaan on joukon kolmas rajoitusten vähäisyyden mukaan (edellä Chile ja Uusi-Seelanti). Tilapäisiä työntekijöitä työsuhdeturvassa Suomi on hieman OECD:n keskitason yläpuolella 15. sijallaan  − kärjessä tuttu nelikko: Kanada, Yhdysvallat, Iso-Britannia ja Uusi-Seelanti.

Muistiossaan Määttänen kirjoitti tutkimustietoon vedoten, että ”tiukka irtisanomissuoja vähentää sekä uusien työsuhteiden syntymistä että irtisanomisia”, mutta lisäsi, että ”[n]ettovaikutusta työllisyyteen on vaikea tutkia empiirisesti ja tutkimustulokset ovat ristiriitaisia”. Blogikirjoituksessan hän toteaa, että ”irtisanomissuojan heikentämisen vaikutus työllisyyteen” on talousteorian ”valossa epäselvä”. Näin ollen ainakaan Määttäseen ei työministeri Lindström ole voinut nojata todetessaan eduskunnalle olevan ”taloustieteellistä näyttöä” siitä, että irtisanomisen helpottamisen parantaa työllisyyttä.

Entä tuottavuus? Blogikirjoituksessaan Määttänen muotoili työministerin sitteraaman ajatuksen hieman toisin sanoin: ”Irtisanomissuojan kielteisistä tuottavuusvaikutuksista on myös empiiristä näyttöä.” Millaista tuo empiirinen näyttö on? Määttänen viittaa Carl Magnus Bjuggrenin Ruotsia koskevaan artikkeliin. Se käsittelee vuoden 2001 alusta voimaan tulleen irtisanomislainsäädäntöä koskevan muutoksen vaikutuksia pienyritysten tuottavuuteen.  Bjuggren vertailee tilannetta ennen reformia (1997−2000) ja sen jälkeen (2001−2003). 

Ruotsin lainsäädäntömuutos antaa Bjuggrenille mahdollisuuden kirjoittaa syy−seuraus-suhteita jahtaavan taloustieteilijän maagiset sanat: ”luonnollinen koe”. Taloustieteen ”uskottavuusvallankumous” on tuottanut empiiristä tutkimusta, jossa pyritään aineistokysymykset vakavasti ottaen saamaan selville talouden kausaalisuhteita ja vaikkapa sitä, miten seurauksia jollakin politiikkamuutoksella on taloudelliseen toimintaan. Tämä on vallan erinomainen kehityssuunta, mutta hienostikin suunnitellun tutkimuksen näyttö on aina rajallista ja avointa tulkinnoille. On syytä lukea pienellä präntätty teksti, The Economistin kolumnisti aiheellisesti muistuttaa. Niin myös tässä tapauksessa.

Bjuggrenin analysoima lakimuutos lievensi hieman Ruotsin työlainsäädännön ns. senioritettisäännöstä, jota myös kutsutaan ”viimeisenä sisään ja ensimmäisenä ulos”-säännöksi (VSEU). Se tarkoittaa sitä, että ”työntekijät on irtisanottava käänteisessä senioriteettijärjestyksessä silloin kun yritykset vähentävät työntekijöitä taloudellisista syistä” (ks. Peter Skedingerin artikkeli, s. 13). Toisin sanoen viimeksi tullut työntekijä on ensimmäinen potkujen saaja. Kyse on siis sellaisesta ”jäykkyydestä”, jota Suomen työmarkkinoilla ei ole, sillä meillä ei ole senioriteettiperiaatetta.

Bjuggrenin analysoima lakimuutos muutti senioriteettiperiaatetta alle 11 hengen työpaikoilla siten, että yrityksen ei ole enää noudatettava VSEU-sääntöä aivan tiukasti, vaan se voi valita ensimmäisen irtisanottavan työntekijän kolmen viimeksi tuleen joukosta. Toisin sanoen pienyritys sai hieman lisää valinnanvapautta irtisanoessan työntekijöitä taloudellisista syistä eli lievennyksiä rajoitukseen, jota Suomessa ei ole. Henkilöperusteisen irtisanomisen helpottamista, siinä mielessä kuin siitä nyt Suomessa keskustellaan, ei lainmuutos koskenut.

Bjuggrenin tutkimus näyttää amatöörisilmiini moitteettomalta, joskin ”pieni präntti” eli aineiston yksityiskohdat herättävät kysymyksiä. Etenkin on merkille pantavaa, että tuottavuusmittari on karkea, koska vuotuista työpanosta on mitattu työntekijöiden määrällä yhtenä ajankohtana vuodessa. Tämä ei ole suinkaan Bjuggrenin huolimattomuutta vaan johtuu siitä, että tehtyjen työtuntien määrää ei ole saatavissa (Bjuggren, alaviite 9). Jos reformi kasvatti keskimääräistä vuosityöaikaa sen piiriin kuuluvissa pienyrityksissä, kohottaa se mitattua tuottavuutta (arvonlisäys/työntekijä), vaikka tuottavuus työtunteja kohti ei olisi kasvanutkaan (tai kasvanut ainakaan yhtä paljon). Tästä löytyykin ”näyttöä”.²

Bjuggrenin kiinnostava tutkimustulos on, että mainittu lievennys ruotsalaiseen senioriteettilainsäädäntöön tuotti ”ei-vähäpätöisen” (non-negligible) 2−3 prosenttiyksikön lisäyksen tuottavuuteen reformin piiriin kuuluneissa pienyrityksissä vuosien 1997−2000 ja 2001−2003 välillä verrattuna niihin vähintään 11 hengen yrityksiin, joita muutos ei koskenut. Mitä tapahtui pidemmän ajan kuluessa, ei tutkimus kerro, joten se ei tarjoa näyttöä siitä, onko irtisanomissuojan lieventämisellä pysyviä vaikutuksia tuottavuuteen. Bjuggrenin Ruotsia koskevasta tutkimustuloksesta on ongelmallista vetää johtopäätäksiä Suomeen, jossa senioriteettisäädöksiä ei ole.

Lisää empiiristä näyttöä suuntaan tai toiseen löytyisi varmaan Saksasta, jossa vuoden 2004 alusta laajennettiin vapaa irtisanomisoikeus enintään viiden  työntekijän yrityksistä korkeintaan kymmenen työntekijän yrityksiin. Kai Priesackin tutkimuksen mukaan reformi lisäsi työvoimavirtoja − työsuhteiden syntymisiä ja loppumisia − lyhyellä muttei keskipitkällä aikavälillä. Irtisanomissuojan heikennys oli pieni osa Saksan työmarkkinauudistuksia, ns. Hartz-refromeja (lisätietoa täältä). Christian Odendahlin mukaan reformeilla ei ollut vaikutusta tuottavuuteen.

Irtisanomissuojan heikentämiselle alle 20 hengen yrityksissä (siis kaksi kertaa Saksan pienyritysraja) ei ole esitetty vakuuttavia, tutkimukselliseen näyttöön pohjautuvia perusteluja. Kenties niitä tullaan esittämään, jos asia todella etenee lakiesitykseksi, mutta silloin on syytä lukea huolella myös pieni präntti ja arvioda kuinka partitiivinen tuo partitiivi (näyttöä) oikein on. Näytöllä näyttää näet olevan taipumus inflatoitua, kun se muuntuu rajallisesta tutkimustuloksesta talouspoliittisen toimenpiteen perusteluksi ja edelleen poliittiseksi retoriikaksi.

1. Oman pohdintansa aihe olisi se, miksi VM päätyi juuri mainittuun viiteen, kiistatta asiantuntevaan mieheen (Määttäsen lisäksi johtokunnan neuvonantaja Lauri Kajanoja Suomen Pankista, professori Sixten Korkman Aalto-yliopistosta, ylijohtaja Mikko Spolander valtiovarainministeriöstä ja talouspoliittinen neuvonantaja Johnny Åkerholm Keskuskauppakamarista) ja miksi tutkimuslaitoksista oli edustettuna ainoastaan Etla.↵
2. Bjuggren itse viittaa (Bjuggren, s. 146) Martin Olssonin tutkimukseen, joka osoittaa, että sairauspoissaolot vähenivät pienyrityksissä reformin seurauksena. Tällöinhän vuosityöaika kasvoi, vaikka työntekijämäärä pysyi ennallaan, joten Bjuggrenin mittari (arvonlisäys/työntekijä) liioittelee hieman tuottavuuden kasvua. Tosin Olssonin havaitsema poissaoloprosentin pienentyminen 0,3 prosenttiyksiköllä selittää vain suurin piirtein saman verran Bjuggrenin havaitsemasta 2−3 prosentin tuottavuuslisäyksestä. Keskimääräinen vuosityöaika saattoi tietenkin kasvaa muistakin syistä, mikä edelleen heikentäisi Bjuggrenin tuottavuusmittarin validiteettia. Hänen havaitsemansa palkkojen (palkkasumma/työntekijä) voimakas kasvu voisi selittyä osittain myös vuosityöajan pidentymisellä.↵

Suomen kokonaistuotannon määrä on saavuttanut pitkää pysähdystä edeltäneen huipputason. Tilastokeskuksen uusimman tilaston mukaan bruttokansantuotteen (bkt) määrä oli tämän vuoden ensimmäisellä vuosineljänneksellä enää vaivaiset 0,11 prosenttia pienempi kuin vuoden 2007 viimeisellä neljänneksellä. Koska kasvu on jatkunut menossa olevan toisen vuosineljänneksenkin aikana, ylittyy finanssikriisiä edeltänyt kokonaistuotannon huippu lopultakin. Hieman yli kymmenen vuotta siihen siis meni. Jatkuvasta kasvusta on nyt saatu nauttia kolme vuotta, vuoden 2015 toisesta vuosineljänneksestä lähtien (vertailukohtana vuodentakainen tilanne). Nyt eletään suhdannehuippua, arvioivat Suomen Pankki (SP) ja valtiovarainministeriö (VM) kesäkuun ennusteissaan. Kumpikin ennustaa bkt:n kasvavan tänä vuonna 2,9 prosenttia mutta vähemmän ensi ja sitä seuraavana vuonna. Ja jos maailma ei ole muuttunut vallan toisenlaiseksi, jossain kulman takana odottaa seuraava taantuma.

Taantumalla, kuten muillakaan suhdannevaiheilla, ei ole yksiselitteistä määritelmää. Monesti taantumasta puhutaan silloin, kun kokonaistuotanto (bkt) supistuu kahtena vuosineljänneksenä peräkkäin, mutta esimerkiksi Yhdysvaltain suhdannetilastoa ylläpitävä The National Bureau of Economic Research (NBER) ei käytä näin mekaanista kriteeriä taantuma-ajoituksisaan (ks. tämä ja tämä). NBER ei erottele tilastossaan lainkaan lamoja, jollaisina monesti pidetään usean vuoden mittaisia taantumia.

Myös Suomen suhdannekehitystä tällä vuosituhannella voidaan jaotella useammalla kuin yhdellä tavalla. Vuosineljänneksittäisen, kausitasoitetun bkt:n määrän perusteella voidaan erottaa vaikkapa seuraavat viisi päävaihetta: 1) vuosien 2000−2007 nousukausi, 2) kriisiksi syventynyt taantuma 2008:I−2009:II, 3) elpyminen 2009:III−2012:I, 4) lama 2012:II−2015:I ja 5) nousukausi 2015:II−. Finanssikriisiä seurannut romahdus on jyrkkydessään omassa sarjassaan: bkt supistui 10 prosenttia. Siihen verratuna lamaksi määrittelemäni jakso (2012:II−2015:I), johon tosin sisältyy muutama kasvun vuosineljännes, oli paljon lievempi: bkt:n volyymi pienentyi vain 3,6 prosenttia kolmessa vuodessa. Nyt jo kolme vuotta kestänyt nousukausi on 8,3 prosentin kasvullaan enemmän kuin kompensoinut lamavuosien tuotannon supistumisen.

Virallisten talousennustajiemme (VM ja SP) mukaan saamme nauttia kasvusta ainakin seuraavat pari kolme vuotta. VM:n ja SP:n ennusteiden vuotuisten kasvuprosenttien keskiarvojen mukaan laskien Suomen bkt olisi vuoden 2020 lopussa 6 prosenttia suurempi  kuin ennen finanssikrisiä (2007:IV). Hyvä niin, mutta se ei korvaa sitä kokonaistuotannon menetystä, joka finanssikriisin jälkeen on koettu. Tämän havainnollistaa vertailu Ruotsiin (ks. kuvio 1). Vaikka Suomen talous on viimeisen kolmen vuoden aikana kasvanut kuta kuinkin länsinaapurin vauhtia ja ennusteiden mjukaan kasvaa lähivuosinakin, ei vuosina 2009−2014 syntynyt tasoero tietenkään ole minnekään hävinnyt: vuoden 2020 lopussa se olisi 18 ”indeksipistettä”, kun vuoden 2007 viimeisen neljänneksen bkt:ta merkitään sadalla.

Biljoonan kruunun kysymys ”Miksi Ruotsilla on mennyt paremmin?” on siis yhä ajankohtainen Suomen talouden hyvästä kasvuvireestä huolimatta. Kuten kuvio 1 kertoo, Suomi jäi Ruotsista jälkeen etenkin vuosina 2009−2010 ja 2012−2014, vuonna 2011 kumpikin talous polki pakoillaan. Ero on huikea finanssikriisiä edeltäneeseen kehitykseen verattuna, jolloin naapurimaat näyttivät käyvän yhdessä ain’ − aivan kuten puolen vuosisadan takaisessa ruotsalaisiskelmässä ja sen suomennosversiossa laulettiin. Etsittäessä selityksiä Ruotsin parempaan talouskehykseen kriisin jälkeen kääntyy katse hakemattakin vientiin, jota kuvaavat käyrät näyttävät melkein bkt-käyrien kopioilta (ks. kuvio 2),

Viennin ja talouskasvun yhteisvaihtelu on esitetty kuviossa 3. Siinä vuosien 2000−2018 kehitys on jaettu kahteen jaksoon: ennen finanssikriisiä (ympyrät) ja sen jälkeen (neliöt). Vuosineljännesaineiston havaintopisteet kuvaavat bkt:n määrän muutosta vuodentakaisesta (pystyakseli) suhteessa viennin määrän muutokseen (vaaka-akseli). Finanssikriisiä edeltäneen jakson kehityksen samankaltaisuutta Suomessa ja Ruotsissa havainnolistavat ajanajakson keskiarvot (suuret ympyrät), jotka ovat melkein päällekkäin. Finanssikriisin jälkeinen kehitys on ollut erilaista ensinnäkin siinä mielessä, että kummassakin maassa sekä viennin että bkt:n kasvu on ollut hitaampaa (isot neliöt) kuin ennen kriisiä. Toinen ero on se, että Suomessa kasvua ei ole kertynyt lainkaan, kun taas Ruotsissa sekä vienti- että bkt-luvut ovat olleet keskimäärin plussalla. Kummassakin maassa vienti on vaihdellut huomattavasti enemmän kuin kokonaistuotanto, kuten trendisuoratkin osoittavat. Ruotsissa vienti on ”tuottanut” koko aikakausi tarkastellen keskimäärin hieman enemmän talouskasvua kuin Suomessa (← Ruotsin trendisuora on lähempänä harmaata 45 asteen suoraa).¹

Suomen ja Ruotsin viennin ja kokonaistuotannon vertailu osoittaa, miten olennainen tekijä vientimenestys pienelle avotaloudelle on, ja synnyttää jatkokysymyksen siitä, mikä selittää erot viennin kehityksessä. Tai ei oikeastaan ”mikä” vaan ”mitkä”, sillä ei ole yhtä ainoaa selitystä naapurimaiden erilaiselle kehitykselle. Selityksiksi on tarjottu muun muassa seuraavia tekijöitä: Suomen Ruotsia huonompi vientikilpailukyky, Ruotsin viennin monipuolisempi rakenne sekä Suomen kokema negatiivinen Nokia-šokki eli matkapuhelintuotannon ja -viennin päättyminen.

Vientikilpailukykyselitys on hallinnut kotoista keskustelua on kotoisessa keskustelussa, jossa on lähes täysin keskitetty kustannuskilpailukykyyn Sipilän hallituksen ohjelman tapaan: ”Kilpailukykymme on rapautunut 10–15 prosenttia keskeisiä kilpailijamaita heikommaksi.Vienti ei vedä.” Nämä prosentit tulivat Suomen Pankin johtokunnan neuvonantajan Lauri Kajanojan laskelmasta, jota Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja Paavo Rautio luonnehti viime vuosien vaikuttavimmaksi taloutta koskevaksi selvitykseksi eikä aivan aiheetta.

Yksikkötyökustannukset (ytk) nousivat Suomessa finanssikriisin puhjettua selvästi Ruotsia enemmän, sen osoittaa OECD:n tilastoon perustuva kuvio 4. Tämän vuoden ensimmäisen neljänneksen aikana Suomen yksikkötyökustannukset ovat saman verran korkeammalla suhteessa vuoden 2007 tasoon kuin Ruotsissa. Yksikkötyökustannusten noususta − ja siis myös viennin hintakilpailukyvyn rapautumisesta − on monesti syytetty antitupo-Sari-Sairaanoitaja-palkkaratkaisuja juuri ennen finanssikriisin puhkeamista. OECD:n tilaston mukaan, jossa työvoimakustannukset on laskettu työllistä (ei työtuntia) kohti, niillä ei juurikaan ollut vaikutusta siihen, että yksikkötyökustannukset nousivat finanssikriisin jälkeen Suomessa enemmän kuin Ruotsissa. Pääselitys löytyy Suomen huonommasta tuottavuuskehityksestä eli yksikkötyökustannuskaavan nimittäjästä (yksikkötyökustannukset = työvoimakustannukset / tuottavuus).

Tämä käy havainnollisemmin ilmi kuviosta 5, jossa on esitetty Suomen ja Ruotsin todellisten yksikkötyökustannusten lisäksi kaksi hypoteettista käyrää Suomelle: A) Suomen yksikkötyökustannusten mutta Ruotsin tuottavuuden mukaan ja B) Suomen tuottavuuden mutta Ruotsin työvoimakustannusten mukaan. A-vaihtoehdossa (Suomen työvomakustannukset/ Ruotsin tuottavuus, ympyrä-kuvioinen käyrä) yksikkötyökustannukset olisivat kulkeneet finanssikriisin jälkeen samaa uraa Suomessa ja Ruotsissa mutta mutta olisivat alentuneet vuodesta 2014 lähtien meillä päätyen pisteeseen X*, vaikka ne länsinaapurissa jatkoiva nousuaan. Jos B-vaihtoehto (Ruotsin työvoimakustannukset/ Suomen tuottavuus, vaaleansininen käyrä) olisi toteutunut, olisivat Suomen yksikkötyökustannukset suhteessa Ruotsiin nyt paljon todellista suuremmat (piste X**) ja kustannuskilpailukyky siis huonompi.

Nämä hypotettiset laskelmat osoittavat, että tuottavuusšokki (≈ Nokia-šokki) selittää paljolti yksikkötyökustannusten nousua. Ne myös muistuttavat siitä, miten ratkaiseva asia tuottavuus talouskehityksessä on − seikka, joka on jäänyt kotoisessa keskustelussa aivan liian vähälle huomiolle, kuten Matti Pohjola on todennut (KAK 4/2017). Muta ne myös osoittavat, että vaatimukset palkkamaltista ovat olleet − Ruotsia vertailukohtana käyttäen − perusteluja. Pisteessä X* olisi mukavampi olla kuin pisteessä X, mutta tuottavuutta on vaikea käskeä kohentumaan. Siksi työvoimakustannukset ovat etenkin lyhellä ja keskipitkällä aikavälillä se kahva, jota kääntämällä yksikkötyökustannuksia voidaan laskea ja kustannuskilpailukykyä parantaa. Onhan pisteessä X sentään mukavampi olla kuin pisteessä X**.

Kustannuskilpailukyvyn lisäksi vientimenestykseen vaikuttaa ns. reaalinen kilpailukyky, joka perustuu liiketoimintaosaamiseen. Yleisen hokeman mukaan suomalaiset ovat hyviä insinööritaidoissa mutta huonompia markkinoinnissa ja muussa liiketoimintaosaamisessa, jotka taas kuuluvat ruotsalaisten vahvuuksiin. Olisiko tässä yksi selitys palveluviennin surempaan osuuteen ja nopeampaan kasvuun Ruotsissa (kuvio 6.)?

Rakenteellisen vientišokin (≈ Nokia-šokki) vaikutuksen Suomen tavaraviennin Ruotsia heikompaan kehitykseen tuo esiin kuvio 7, jossa Suomen tavaraviennin arvo on suhteutettu Ruotsin euromääräiseen tavaraviennin arvoon. Kun puhelinlaitteet osineen ja tarvikkeineen (SITC 764) jätetään pois laskuista, ei Suomen tavaraviennin arvo suhteessa Ruotsin tavaravientiin ole trendinomaisesti muuttunut vuosina 2002−2017. Vertailu Ruotsiin tukee siis Katariina Nilsson Hakkalan ja Saara Tammisen johtopäätöstä, että ”Suomen heikkoa kokonaisviennin kehitystä selittää erityisesti aikaisempi riippuvuus Nokiasta ja sen viennin romahduksen luoma erittäin merkittävä shokki talouteemme” (KAK 2/2018, 303).

Suomen talous on päässyt Ruotsin veroisen kasvuvauhtiin, mutta vaikka naapurimaiden taloudet kasvaisivatkin jatkossa samaa vauhtia, säilyisi finanssikriisin aikana revähtänyt tasoero. Ja jos Suomen Pankin ekonomistien Petri Mäki-Fräntin ja Meri Obstbaumin arvio Suomen pitkän aikavälin 1,5 prosentin kasvusta ja ruotsalaiset arviot (ks. tämä ja tämä) noin 2 prosentin kasvuvauhdista pitävät paikkansa, ero suurentuisi. Suomen henkeä kohti laskettu bkt suhteessa Ruotsin bkt:een/asukas pienentyisi 2020−2030-luvulla. Jos oletetaan väestön kasvun vuoteen 2040 asti olevan keskimäärin 0,2 prosenttia (ks. tilastokeskuksen väestöennuste) tulee bkt:n/asukas vuosikasvuksi Suomessa 2026−2040 1,3 prosenttia.² Se olisi vähemmän  kuin Ruotsissa (1,6 %), ja niin Suomen bkt/asukas pysyttelisi noin vuoden 1980 tasolla eli runsaassa 80 prosentisssa Ruotsin bkt:sta/asukas (osotoimapariteetin mukaan TED-tietokannan maaliskuun 2018 version tietoja vuodesta 2016 kansallisilla kasvu- ja ennusteprosenteilla jatkaen). Jos käy niin kuin on ennustettu, voidaan Suomen itsenäisyyden 120-vuotisjuhlien aikaan todeta, että maamme taloudellinen kiinniotto suhteessa länsinaapuriin päättyi finanssikriisiin. Ei olisi liioiteltua puhua historiallisesta käänteestä.

Suomen talouden vaikean vuosikymmenen aikana maassa on ollut viisi pääministeriä (ks. kuvio 1) ja neljä valtiovarainministeriä. Vaalikausia osuu ajanjaksoon kolme, hallituspohjia hieman enemmän (tiedot löytyvät täältä). Eduskuntavaalien lähestyessä epäilemättä väitellään siitä, kenen ansiota talouden hyvä nousuvire on, ja ketä pitäisi syyttää lamavuosien heikosta talouskehityksestä. Näin siitä huolimatta, että kriisin, taantuman ja nousukauden pääsyyt löytyvät muualta kuin hallitusten päätöksistä: maailmantalouden suhdanteista, Euroopan keskuspankin  politiikasta (vuoden 2011 virheratkaisuksi yleisesti arviotu korkojen nosto ja kasvua vauhdittaneen määrällisen elyvytyksen aloittaminen vuoden 2015 alussa) sekä yhden yrityksen (Nokia) kohtaloista. Toivottavasti energiaa riittää senkin pohtimiseen, miten talouskasvun edellytyksiä parannetaan. Se edellyttää katseen suuntaamista paljon vaalikautta pidemmälle. Tätä palvelee myös vertailu Ruotsiin. Se on sellainen kengässä hiertävä kivi, jota ei kannata poistaa.

1. Vaaka- ja pystyakseleiden erilaisten asteikkojen vuoksi kuvioon on piirretty harmaa katkoviiva osoittamaan ”yksi−yhteen”-riippuvuutta eli hypoteettista uraa, jolla vienti ja bkt muuttuvat aina yhtä paljon.↵
2. VM ja SP voisivat seurata ruotsalaista esimerkkiä ja sisällyttää keskipitkän ja pitkän aikavälin talousennusteisiin myös arvion asukasta kohti lasketun bkt:n kehityksestä.↵